Helsingin olympialaisten kynnyksellä, maaliskuussa vuonna 1952, avattiin osoitteeseen Mannerheimintie 93 ravintola White Lady. Nykyään klassikoksikin tituleerattu ravintola oli jo avautuessaan erityislaatuinen: ravintolan perusti Suomen naisten huoltosäätiö, joka oli vuonna 1944 lakkautetun Lotta Svärd -järjestön perillinen. Säätiön tarkoituksena oli tarjota apua sodasta kärsineille lapsille ja naisille. White Lady sijaitsi Yhteistaloksi kutsutussa rakennuksessa, joka oli rakennettu säätiön tuella asuinrakennukseksi sodasta palanneille lotille ja perheille.
Ravintola White Ladyn A la carte -lista, 1950-luku. Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmat.
Eräs periaate kuitenkin erotti White Ladyn lähes kaikista muista Suomen ensimmäisen luokan ravintoloista 1950-luvulla. Se nimittäin toivotti naisasiakkaat tervetulleiksi, myös ilman miesseuraa, mikä oli tuohon aikaan täysin tavatonta. Suomen naisten huoltosäätiölle se oli luonnollista, olivathan ravintolan perustajat itsekin naisia. Ilman miesseuralaista olevien naisten päästäminen ravintolaan oli kuitenkin 1950-luvulla jopa radikaalia toimintaa. Tänä päivänä on vaikea kuvitella Suomea, jossa nainen ei ole voinut itse päättää, mihin ravintolaan hän menee ja kenen kanssa.
Ravintolat moraalin tyyssijana
Minkä takia naisten ravintolavierailuja sitten niin kovasti rajoitettiin ja paheksuttiin? Palataanpas hieman ajassa taaksepäin. Suomessa ravintolat ja alkoholi on liitetty vahvasti yhteen aina 1900-luvun alusta asti, ja sana ”ravintola” onkin perinteisesti tarkoittanut sellaisia paikkoja, joissa alkoholia on anniskeltu. Ravintola ei kuitenkaan ole ollut juhlimisen ja rellestämisen paikka, vaan esimerkiksi 1950-luvulla ravintoloita kuvattiin peräti kansalaiskouluiksi, joiden tarkoituksena oli opastaa kansalaisia hyviin tapoihin ja sopivaan alkoholinkäyttöön. Naiset ja alkoholi, ja näin ollen myöskään naiset ja ravintolat, eivät kuuluneet yhteen 1900-luvun alkupuolella.
Toinen maailmansota kuitenkin muutti ravintoloiden asiakasrakennetta. Jopa ilman seuraa olleet naiset pääsivät ravintolaan, sillä useimmat miehet olivat rintamalla, ja miesseuralaisia ei kerta kaikkiaan ollut saatavilla. Sota-aikana ravintolat myös työllistivät naisia enemmän kuin ennen. Naiset olivat päässeet kiinni palkkatyöhön miesten sotiessa, mikä tarkoittikin sitä, että heillä oli vihdoin varaa käydä ravintolassa. Naisten kannalta valitettavaa oli, että tämä vapautuminen tyssäsi sodan loputtua. Viranomaisille oli tärkeää palauttaa ravintoloiden olot entiselleen. Tiukat käsitykset moraalista asettivat naiset jälleen kodin piiriin ja pois ravintolaelämästä.
Yksinäiset naiset saattoivat joskus ravintolaan tullessaan leimautua prostituoiduiksi.
Eeva ja ravintola, Suomen Kuvalehti, 01.08.1953, s. 28. Kansallisarkiston digitaaliset aineistot.
Kuuluvatko naiset sittenkin ravintolaan?
Ravintoloiden naisasiakkaista ja naisseurueista alettiin käydä julkista keskustelua 1950-luvulla ja keskustelu vain kiihtyi 1960-luvun aikana. Muun muassa Suomen kuvalehden yleisönosastolla ja pakinoissa vilisi paljon kirjoittelua naisten ravintolakäyntien puolesta ja niitä vastaan. Eräässä vuonna 1967 julkaistussa kirjoituksessa lausuttiin näin:
Myös ravintoloitten taholta on mm. eräissä haastatteluissa annettu ymmärtää, että järjestyshäiriöt lisääntyvät, jos naiset pääsevät yksinään sisään ja henkilökunnan on mahdotonta suojella naisia humaltuneitten miesten hyökkäilyltä.
1950–1960-lukujen keskustelulle naisten ravintolakäynneistä olikin tyypillistä, että sitä vastustettiin mitä mielenkiintoisimmilla verukkeilla. Yksinäisten naisten määrän nähtiin vaikuttavan ravintoloiden tasoon, ja ravintolat pelkäsivät leimautuvansa moraalittomiksi lemmenpesiksi. Lähes kaikille vaikutti kuitenkin olevan epäselvää se, mikä taho nämä säännöt oli laatinut, ja mihin pykäliin ne perustuivat. Myös ravintoloiden henkilökunnalle itselleen oli ajoittain epäselvää, minkä tasoisiin ravintoloihin naisten oli sopivaa mennä yksin tai naisseurueissa. Eräs portieeri esitti asiansa Alkon ravintolatarkastajalle seuraavasti:
Jos sama nainen alkoi käydä useana iltana viikossa ja jos hänellä aina lähtiessään oli eri mies matkassaan, siitä kyllä tehtiin äkkiä loppu… Jos hän yhden kerran lähti uuden miehen matkaan, niin sitä katsottiin läpi sormien, mutta jos seuraavallakin kerralla oli kyseessä uusi ukko, se oli kyllä loppu.
Vuonna 1967 Alkoholiliike, joka käytännössä valvoi kaikkea Suomessa tapahtuvaa alkoholin anniskelua ja näin ollen myös anniskeluravintoloita, esitti virallisen linjauksensa naisten ravintolakäynneistä. Alkon virallinen kanta oli, ettei ilman miesseuraa ravintolaan saapuva nainen alentaisi ravintolan tasoa. On kuitenkin tärkeää huomata, että Alko vaati ”demokratian edellytyksenä” sitä, että ravintolalla on edelleen oikeus itse valita asiakkaansa. Tämä johti käytännössä siihen, että yksinäisten naisten ravintolaan pääsy voitiin edelleen estää. Nykypäivänä tämä nähtäisiin tietysti sukupuolittuneena syrjintänä.
Ravintola White Lady ja Asuntoyhteistalo Oy osoitteessa Mannerheimintie 93.
Arkkitehti Olli Saijonmaa, valmistusvuosi 1953. Kuvaaja Havas H. 1953. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat.
Sodan jälkeisen kurinalaisuuden ja 1950-luvun yleisen asenneilmapiirin valossa ravintola White Ladyn avarakatseisuus naisasiakkaita kohtaan todella oli ennenkuulumatonta. White Lady tarjosi naisseurueille mahdollisuuden vierailla ensimmäisen luokan ravintoloissa jo 15 vuotta ennen kuin siihen saatiin Suomen virallisen anniskeluauktoriteetin, Alkon, epävirallinen ”lupa”. Vasta 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa ravintolat alkoivat käyttää valttikorttinaan sitä, että he kelpuuttivat asiakkaikseen myös yksinäisiä naisia. Toisaalta todettakoon, että naisasiakkaiden ympärillä vellonut julkinen keskustelu oli ilmiön suuruuteen nähden lähes koomista; todellisuudessa naisilla oli vielä 1960-luvullakin kiire yhdistää työelämä ja kodinhoito, eikä vapaa-ajan vietto ravintoloissa ollut ollenkaan tavallista.
Olivia Lehmuskallio
Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian opiskelija, joka on kirjoittanut kandityönsä yksinäisistä naisista ravintola-asiakkaina ja työskennellyt Hotelli- ja ravintolamuseossa mm. yleisötyön harjoittelijana ja viestintäkoordinaattorina. Tällä hetkellä hän valmistelee maisterintutkielmaa ravintolahenkilökunnan kokemuksista 1920–1940-luvuilla.
Käy myös tutustumassa Hotelli- ja ravintolamuseon Suomi syö ja juo -blogiin.
Lähteet:
Alkon Kanta: Nainen ilman miesseuraa ei laske ravintolan tasoa, Helsingin Sanomat, 31.06.1967, nro 125, s. 14.
Järvinen, M. & Stenius, K. (1985) Ravintolakontrolli ja nainen, Alkoholipolitiikka 2/1985
Puheenaiheita, Yhteiskunta, Naisilta pääsy kielletty, Suomen Kuvalehti, 20.05.1967, nro 20, s. 44–45.
Sillanpää, M. (1993) Kansanhuollon keittoa ja tikkuviinaa. Helsinki: Martinpaino Oy.
Sillanpää, M. (2002) Säännöstelty huvi: suomalainen ravintola 1900-luvulla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Vanha-Similä, M. (2020) Pyykkilaudasta pillereihin: naisten arki Suomessa 1950-1970-luvuilla. Helsinki: Minerva Kustannus Oy.
Väliaho, T. (2022) Naiset eivät päässeet ravintolaan 1950-luvulla ilman miestä, joten he rakennuttivat itselleen oman paikan – Tällainen on tuntematon klassikko, jonne Kekkonen luikahti takaovesta, Helsingin Sanomat, 27.2.2022 (https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000008520216.html).
Kansikuva: Eeva ja ravintola, Suomen Kuvalehti, 01.08.1953, s. 28. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Kiitos tästä informatiivisesta ja mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Ajat ovat totta tosiaan muuttuneet. Minulle ei tullut pieneen mieleenkään viime viikonloppuna, kun kävin naispuolisen ystäväni kanssa illallisella, että sille olisi ennen muinoin pyöritelty silmiä.