Kuva: Lotat ja suojeluskuntalainen hiihtoretkellä 1920-luvun alussa. Lotilla on yllään suojeluskuntapukua muistuttava sarkatakki ja -hame. Päähineenä on lippa- tai turkislakki. Osalla lotista on kiväärit. Lottamuseon valokuvakokoelmat.
Keväällä 1918 Suomessa perustetuista naisten aseellisista punakaarteista on viime vuosina kirjoitettu, tehty tutkimuksia ja näytelmiä. Myös valkoisten naisten keskuudessa esiintyi keväällä 1918 halua tarttua aseisiin. Valkoisten johto ja kenraali Carl Gustaf Mannerheim ylimpänä auktoriteettina määrittelivät kuitenkin selkeät rajat naisten maanpuolustustoiminnalle ja kielsivät suunnitteilla olleiden aseellisten naispataljoonien muodostamisen. Mannerheim korosti sanomalehdissä julkaistussa kirjeessään, että hän odotti naisten auttavan armeijaa sairaita hoitamalla, vaatteita valmistamalla, koteja vaalimalla ja kaatuneiden omaisia lohduttamalla. Sotaista kamppailua rintamalla hän piti yksinomaan miehen oikeutena ja velvollisuutena (Latva-Äijö, 54).
Valtakunnalliseksi naisten maanpuolustusjärjestöksi vuonna 1921 perustetun Lotta Svärdin toiminta oli alusta asti periaatteeltaan aseetonta. Aivan helposti ajatusta aseettomuudesta ei kuitenkaan omaksuttu. Lottajärjestön alkuaikoina lottapiirin kurssiin saattoi kuulua myös aseen käsittelyä. Lotta Svärd Turun piirin ensimmäisille muonituskursseille vuonna 1921 osallistuneet lotat tutustuivat saksalaiseen kenttäkeittiöön, ruokareseptien laatimiseen 50-100 miehelle, lottakuriin ja -sääntöihin sekä maasto-oppiin. Lisäksi suojeluskuntalaiset opettivat lotille, miten kivääriä piti käsitellä ja tehdä ladattu kivääri vaarattomaksi (Latva-Äijö, 58 ja Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin 20-vuotisjulkaisu. Turku 1938, 288-290).
Lottien aseettomusvaatimus
Lottien aseettomuusvaatimus ei mennyt puolustusvoimissa, suojeluskuntajärjestössä eikä kaikissa lottaosastoissakaan heti läpi eikä tullut yleisesti ymmärretyksi. Nimimerkki XX esitti Suomen Sotilas -lehdessä 22.11.1924, että lotille annettaisiin tikarit ja pistoolit. Lotta Svärd keskusjohtokunta lähetti asiasta lehdelle vastineen 8.12.1924. Siinä lottien aseistautumisajatus tyrmättiin. Keskusjohtokunnan pöytäkirjassa 13.1.1926 asekysymykseen palattiin, ja täsmennettiin, että lotat eivät aseistaudu, eivätkä myöskään harrasta ampumista lottapuvussa. Pelkona oli, että ampumisharrastuksesta voisi syntyä väärinkäsityksiä. Lottajärjestön puheenjohtaja Helmi Arneberg-Pentti selitti vielä 1920-luvun lopulla sanomalehdille, että Lotta Svärd ei ollut aseellinen järjestö.
Yksityishenkilöinä lotat saattoivat kuitenkin harrastaa ammuntaa. Suojeluskuntalehti Keski-Pohjanmaan Vartiossa ilmestyi vuonna 1929 juttu ”Naisetkin ampumaan!”. Keskipohjanmaalaisten lottien kerrottiin harrastavan ammuntaa yksityisinä asianharrastajina, muiden ampumaluokkamerkkiä tavoittelevien mukana, koska ampuminen ei kuulunut lottien ohjelmaan. Kirjoittajan mielestä reipas ampumaurheilu sopi hyvin myös naisille. Lottamuseon arkistosta olevasta dokumentista käy ilmi, että lotat harjoittelivat ammuntaa esimerkiksi suojeluskunnan tiloissa myös 1930-luvulla (Käsin kirjoitettu naisten nimilista otsikolla ”Ampuminen”, päiväys 18.2.37 ja 25.2.1937 suojeluskuntatalolla. Lottamuseon arkisto A249:2).
Sodan aikana lottakomennuksille lähdettäessä ase ei kuulunut kenttälotan tarkasti määriteltyihin varusteisiin. Sota-ajan valokuvissa lotat poseeraavat silti aseen kanssa tai harjoittelevat ampumista, ja kiinnostus aseisiin ja ampumaan opettelemiseen nousevat esiin silloin tällöin lottamuistelmissa Aseen käyttöä harjoitelleita lottia myös rangaistiin ja kotiutettiin jatkosodan aikana (Latva-Äijö, 54)
Kuva: Lotta harjoittelee ampumista pistoolilla. Lottamuseon valokuvakokoelmat.
Kuva: Muonituslotta Laura Juholalla on kivääri ja patruunavyö hänen retkeillessään Itä-Karjalassa yhdessä toisen lotan ja sotilaan kanssa jatkosodan aikana. Lottamuseon valokuvakokoelmat.
Aseenkanto ja aseenkäsittelytaito saatettiin kokea rangaistusuhkasta huolimatta tarpeelliseksi ja välttämättömäksi sota-ajan vaarallisissa oloissa. Rajaseuduilla ja yksinäisillä paikoilla ilmavalvontalottina työskennelleet naiset saivat opetusta aseenkäsittelyssä ja ampumisessa. Kouluttajina olivat muun muassa ilmavalvontatornien päälliköt (Yrjölä, 173) Iv-tornin varusteisiin saattoi kuulua yhteinen käsiase (Yrjölä, 28-29; Keltala A837). Joskus turvana oli haulikko ilman patruunoita (Iv-lottana Urjalassa toimineen Anna-Liisa Kärjen, os. Astala, tiedonanto Päivi Auruksenaholle puhelimitse 13.9.2017). Joillakin lotilla oli tornissa oma taskuase (Yrjölä, 162).
Kuva: Kannaksen sotilaiden viihdytyskiertueilla mainetta laulajana myöhemmin jatkosodan aikana saanut muonitus- ja valistuslotta Ilmi Kauppinen lähetti isälleen elokuussa 1941 harjoitusmaalin, jonka keskiöön hän oli osunut pistoolilla. Omistuskirjoituksena oli ”Isälle Ilmiltä 21.8.-41. Matka noin 15 m. Säästäkää tämä. Pitäkää muistona.” Hyvinä ampujina tunnetut lotat olivat ylpeitä taidostaan. Lottamuseon arkisto.
Aseet mainitaan lottamuistelmissa usein jonkin jännittävän tilanteen yhteydessä. Maire Keltala toimi ilmavalvontalottana Vuoksenrannan Kaskiselässä. Hän tuli paljastaneeksi iv-tornin läheisyydessä piileskelleen vihollissotilaan. Vangiksi jouduttuaan tämä oli heittänyt Mairea piikkilanka-aidan takaa kivellä. Vanginvartija oli ihmetellyt, miksi kiven nipin napin väistänyt Maire ei ollut ampunut vankia – Mairen iv-tornissa oli ase ja Mairella olisi ollut oikeus ampua. Maire ei kuitenkaan ollut halunnut ampua ihmistä. Asekoulutuksestaan Maire kertoo:
”…Meidät sillon syyspimeällä lokakuulla vietiin synkkään korpeen kolmeksi päivää, että kaksi yötä yövyttiin siellä. Meillä piettiin ampumakurssit siellä. Opetettiin käsittelemään kivääriä ja lataamaan ja ampumaan… Ja sitten se alko tää harjoitus, niin ensiks piti, heti ensiksi piti mättäälle mahalleen ja siitä niin kun makuuasennosta piti ampua. No kun minä sitten ensimmäisen laukauksen ammuin, niin se tuntui aivan siltä, että minun oma pää räjähti hajalle. Se potkas niin pahasti… Mut sitten kun sitä ammuttiin enempi, ammuttiin lisää ja lisää, niin siihen tottui…”.
Haastattelijan kysymykseen siitä, eikö asekoulutus ollut vastoin lottajärjestön periaatteita Maire Keltala toteaa: ”…en tiedä muita lottia, kun ilmavalvontalotilla piti olla ase, koska jos siellä ois jotain tullu, niin eihän mitään puolustusta ois ollu, kun se ase… (Maire Keltala A837_1).
Säähavaintolottana Ontroilassa vuosina 1943-1944 palvellut Salme Mäkinen joutui hänkin miettimään, mitä ampuminen tosipaikan tullen tarkoittaisi. Hän oli harjoitellut ampumista ”poikien kanssa”. Ontroilasta lähdettäessä oli kuorma-autonkuljettajan tiedustellut, osasiko kukaan kyydissä olleista lotista ampua, jolloin vikkelä ja ampumataitoinen Salme oli joutunut auton lavan perälle sotilaskiväärin kanssa: ”Oikeen hyvä oli, ettei tarvinnut ketään ampua” (Salme Mäkinen A773_28).
Lottajärjestön suhde lottien aseistamiseen oli ja pysyi kielteisenä. Sodan realiteetit alkoivat silti vaikuttaa jatkosodan loppuvaiheessa lottajohtajien ja -kouluttajien kannanottoihin. Lotta Svärd piirien toimisto- ja viestipäälliköiden opintopäivillä tammikuussa 1943 alustanut Helga Helena Uurasmaa esitti, että alkeellisiin oloihin joutuneen toimisto- ja viestilotan tulisi osata sytyttää tuli, valmistaa ruokansa, kyetä huolehtimaan varusteistaan ja omasta terveydestään sekä osata lisäksi käyttää asetta. Helga Uurasmaan sisar Sirkka oli joutunut talvisodassa sotavangiksi Neuvostoliittoon, mikä selittänee osaltaan hänen kannanottoaan asekoulutuksen puolesta (Skolningen. Rådplägningdagarna i Tusby 5-6.1.194. Lottamuseon arkisto A636_339).
Lottajärjestö teki poikkeuksen lottien aseettomuudesta virallisesti silti vasta vuonna 1944, jolloin Helsingin ilmapuolustuksen turvaksi koulutetut valonheitinlotat aseistettiin ja koulutettiin puolustamaan itseään ja kallista valonheitinkalustoa italialaisilla Terni-kivääreillä.
Valonheitinlotat eivät kuitenkaan ehtineet mukaan sotatoimiin ennen välirauhan solmimista.
Kuva: Valonheitinlotta vartiossa. Lottamuseon valokuvakokoelmat.
Painetut lähteet:
Latva-Äijö, Annika: Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus 1918-1928. Otava 2004.
Yrjölä, Timo: Kahdeksan tornia. Ilmavalvontaa Virolahdella 1939-1944. Neirol-kustannus 2016.
Lottamuistelmat:
Säähavaintolottana 1943-1944 toiminut Salme Mäkinen, os. Kettunen. Haastattelu 15.11.1995 Turussa, haastattelija Ilmi Harska. Äänitallenne, litteroitu. Lottamuseon arkisto.
Ilmavalvontalottana jatkosodassa toiminut Maire Keltala, os. Jantunen. Haastattelu 22.5.2011 Ähtäri. Haastattelija Raimo Salo. Äänitallenne, litteroitu. Lottamuseon arkisto.