Ihanaa että nykypäivänä näkkileipä on muutakin kuin arkinen peruselintarvike. Erityisesti maailmalla runsaskuituinen suomalainen näkkileipä mielletään terveysvaikutteiseksi tuotteeksi. Kotimaisten viljelykasviemme laadukkuus, sekä luontomme puhtaus vaikuttavat mielipiteisiin kantavana voimana. Suomalaisen näkkileivän vienti on kasvanut vuosi vuodelta enenevissä määrin.
Näkkileivän matka Suomeen
Näkkileipä on matkannut maahamme Ruotsin suunnalta 1800 -luvun loppupuolelta. Ylhäisten tehtaat Salossa aloittivat toimintansa ja näkkileivän teollisen valmistuksen 1898. Piakkoin perässä seurasivat Vaasan leipomo 1904, sekä Turkulainen Ipnos-Brödfabrik, josta puolustusvoimat tekivät hankintansa vuodesta 1918 alkaen.
Kuva: Ipnos Leipätehdas Turku. (Helsingin kaupunginmuseo)
Kuva: Helsingin meijerin leipomo vuonna 1940. SA-Kuva.
Kuva: Helsingin meijerin leipomo vuonna 1940. SA-Kuva.
Kuva: Näkkileivän valmistusta. Suomen Höyrypanimo OY. (Helsingin kaupunginmuseo/Neittamo)
Neliö ja suorakaide
Ennen vanhaan näkkileipä tehtiin neliö tai suorakaiteen muotoon. Tuolloin käytännöllisyys, kustannustehokkuus sekä pakkausmateriaalit sanelivat käytänteen. Puolustusvoimille toimitetut leivät pakattiin tarkalla ohjeistuksella kahteen riviin 17 kg painoisiin laatikoihin. Hukkatilaa ei jäänyt piirun vertaa.
Kuva: Näkkileipää kuormataan kymmeniä laatikoita, vuosi 1942. SA-Kuva.
Kevyttä ja säilyvää maastomuonaa
Armeija marssi vatsallaan, tottahan se on. Näkkileipä on erinomaista maastomuonaa säilyvyytensä sekä keveytensä ansiosta. Se on ollut tärkeässä asemassa armeijan muonituksessa, niin arjessa kuin poikkeustiloissa. Moni veteraani on tarinoita sota-ajasta kertoessaan maininnut, ettei ollut muuta ruoanpuolta motissa moneen päivään, kuin vanikanpala rintataskussa.
Rakkaalla lapsella on myös monta nimeä. Näkkileivällä niitä varsin riittääkin. Tuossa aiemmin jo mainitsinkin käytetyimmän vanhakantaisen nimen, vanikka. Tunnettiin myös nimellä vaneri, telaketju, pomminkestävä, panssarivanikka, hampaankatkoja. Nykykielellä taidetaan vain puhua näkkäristä.
Vanhakantaiset nimet juontavat juurensa ominaisuuteen. Entisaikaan nimittäin näkkileipä oli varsin kovaa. Ei rapsakkaa ja murenevaista kuten nykyaikana. Pakon sanelemaa olikin, että lapsille, vanhuksille ja muille huonohampaisille jouduttiin kovia paloja vedessä liottamaan ennen eineelle ryhtymistä.
Käytettävät raaka-aineetkin tosin olivat hyvin yksinkertaisia, mistä ruoanapua loihdittiin. Ruisjauhoja, hapanjuurta (maakuntaeroja ohjeissa) ja vettä sekä ripaus suolaa.
Jos kaapinperällä joutilaana niin nokare sulaa voita taikinaa vähän pehmittämään.
Ruisnäkkileipä
25g tuoretta hiivaa
5dl vettä
2tl suolaa
½rkl kuminaa, jos haluaa laittaa
2dl grahamjauhoja
9dl karkeita ruisjauhoja
2rkl voita sulatettuna
Liota hiiva lämpimään veteen. Sulata voi ja lisää hiiva, vesi seokseen. Lisää suola, kumina sekä jauhot. Vaivaa kimmoisaksi taikinaksi. Kohota taikinaa 1½-2h, liina peittona.
Kumoa taikina jauhotetulle pöydälle. Jaa taikina 4 palaan.Kauli leivinpaperin päällä ohueksi, pellin kokoiseksi. Siirrä kaulitut levyt paistopellille kohoamaan.
Laita uuni lämpenemään 250 asteeseen. Leikkaa levy taikinapyöröllä haluamasi kokoisiin paloihin.
Pistele reikiä vaikkapa haarukalla, ellet sitten sattumoisin omista nakkauskaulinta. Nakkaamiseksi sanottiin kun näkkileipäkaulimella rullattiin taikinalevy ennen paistoa. Näin siihen saatiin toiselle puolen kuopat. Tarkoituksena estää paistonaikainen epätasainen kohoaminen. Paistetaan 250 asteessa, 5-7min. Paistoaika vähän vaihtelee riippuen uunin tehokkuudesta.
Jäähdytä, säilytä ilmatiiviissä rasiassa.
