Nainen ja uimapuku

Nykynainen osaa uida ja omistaa uimapuvun. Uimapuvun valinta tosin aiheuttaa monelle päänvaivaa. Malleja ja materiaaleja riittää, mutta omalle vartalolle sopivaa pukua voi silti olla vaikea löytää. Oliko ennen helpompaa? Valinnanvaraa oli ainakin vähemmän.

 

Uiminen ja rantaelämä alkoivat saada suosiota vapaa-ajanviettotapoina 1930-luvulla. Auringonotto ja rusketus muuttuivat samalla muodikkaiksi. Auringonottoon tarvittiin entistä paljastavampaa uima-asua, joten naisten uimapuvuille vielä 1920-luvulla tyypilliset reiteen ulottuneet lahkeet lyhenivät. Kotimaisia trikookankaisia uimapukuja sai ostaa 1930-luvulla valmiina. Uimapukuja tehtiin paljon myös itse. Ohjeita kesäisten uima- ja ranta-asujen ompelemiseen löytyi käsityö- ja naistenlehdistä.

 

Valokuva: Naisia vilvoittelemassa laiturilla uimakopin edessä 1920-luvulla. Kahdella naisella on uimapuku, muut ovat alushameissa. Lottamuseon kokoelmat.

Kuva: Kotiliesi-lehdessä kerrottiin vuonna 1933, että rusketus on muodikasta.

 

Kuva: Uimapukumainosten naiset olivat 1930-luvulla nuoria ja urheilullisia.

Piirros: Neulotun uimapuvun ohje Oma koti 11/1933.

 

Valokuva: Turkulaisia lottatyttöjä uimapuvuissa. Lottamuseon kokoelmat.

Sota-ajan kangaspula ja kaksiosaiset uimapuvut

Sota-aikana 1939-1945 kankaat joutuivat kortille, joten uimapukuja jouduttiin ompelemaan myös jäykästä puuvillakankaasta ja venyvästä villalangasta. Käytössä ja päällä nämä uimapuvut tuskin olivat kovin mukavia. Naisten kaksiosaiset uimapuvut yleistyivät, koska kangasta piti säästää.

Lottakomennukselle lähtiessään lotat pakkasivat reppuunsa myös uimapuvun. Järvessä oli kesäaikaan hyvä peseytyä ja pestä tukka (esim. mäntysuovalla) silloin kun käytössä ei ollut saunaa eikä muuta kunnollista pesupaikkaa. Uiminen ja auringonotto olivat myös tapa viettää vapaahetkiä.

Valokuva: Kenttälotat ottavat aurinkoa komennuspaikallaan jatkosodan aikana. Lottamuseon kokoelmat.

 

Kuva: Lotan itseommeltu uimapuvun yläosa tai rintaliivi. Lottamuseon kokoelmat .

Pikkupikku bikinissä vai mekkohelmaisessa kokouimapuvussa?

Ranskalainen Loius Read suunnitteli vuonna 1946 naisten uimapuvun, jota kuvailtiin maailman pienimmäksi uimapuvuksi. Bikini-nimi tuli Havaijin ja Australian välillä sijaitsevasta Bikinin atollisaaresta, joka oli tullut tunnetuksi siellä suoritettujen ydinkokeiden takia.

Suurin osa naisista käytti silti 1940- ja 1950-luvulla turvallista kokouimapukua. Amerikkalaisista elokuvista muistamme kotiäidit ja povikuningattaret naisellisissa uimapuvuissaan. Niissä kupit, vuoraukset ja mekkohelma. Uimapuvun materiaali oli ensin nailonia. Sitten käyttöön tuli joustava ja nopeasti kuivuva lycra.

Bikinit yleistyivät 1960- ja 1970-luvulla. Materiaalina käytettiin lycran lisäksi froteeta. Käsityönä tehty uimapuku teki paluun, kun itse virkatut lappubikinit olivat lyhyen aikaa suurinta muotia. Ne tosin sopivat paremmin rannalle kuin uimiseen.

 

Lähde: Hyvönen, Pia: Rantamuoti. Pieniä paljastuksia. ET 15/2019.