Lottiin liittyvästä runsaasta kuvamateriaalista voi päätellä paljon, sillä lottakuva on ennen kaikkea aikaansa sidottu. Erilaisten lotta-aiheisten kuvien tuottaminen ja käyttö kertoo siis ajanmukaisuudesta ja merkityksellisyydestä – eli siitä, mitä minäkin aikana on pidetty viestittämisen ja taltioimisen arvoisena ja miksi. Lottakuvan kehityskulku, millaisena lotta on minäkin aikana nähty ja kuvattu, avautuu nimenomaan tarkastelemalla eri ajanjaksojen lotta-aiheisia kuvia ja yhdistämällä ne laajempaan historialliseen viitekehykseen. Tässä lottakuvien viimeisessä osiossa tarkastelemme lotta-aiheista kuvamateriaalia 90-luvulta aina tähän päivään saakka.
Aallonpohjalta jalustalle – lotta 90-luvun sankarittarena
Sotien jälkeiseen lottakuvaan alkoi hiljalleen tulla muutosta 1980-luvun loppupuolella. Lottien kuvaaminen langenneina naisina alkoi monia jo tympäistä ja yhä useammin tuotiin esille, että keskustelut lottien moraalista voisi saattaa jo unholaan. Merkittävä muutos tapahtui kuitenkin 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen myötä, jonka vanavedessä uuspatrioottinen aalto pyyhkäisi Suomen yli tuoden muutoksen suomalaiseen historiakulttuuriin ja tietysti myös lottakuvaan.
Ilmapiirin vapautuminen ja kiinnostuminen naisten historiaan mahdollisti aivan uudella tavalla lotta-aiheen käsittelyn. Lottamerkistä alettiin puhua kunniamerkkinä, kun taas lottapuvusta tuli edustuspuku. Lottia ja myös heidän toimintaansa haluttiin esitellä laajalti. Lotista tehtiin romaaneja, muistelmakirjoja, tutkimuksia, näytelmiä, musiikkiesityksiä ja tv-sarjoja. Ympäri Suomea järjestettiin lottanäyttelyitä, perustettiin lottaperinneyhdistyksiä, tuotettiin lottamuistoesineitä, valmistettiin lottapukuja, kierrettiin kertomassa lotta-aiheesta koululaisille ja järjestettiin tapahtumia, joihin lottia kutsuttiin kunniavieraiksi. Lottien ”salonkikelpoistuminen” ja 1990-luvun ”lottarenesanssi” nosti lotan jalustalle milteipä palvonnan kohteeksi.
Kuvassa Turun Samppalinnan kesäteatterin mainos. Inkeri Kilpisen Rakas lotta -näytelmä kiersi vuodesta 1990 useita vuosia ympäri Suomea eri teattereissa ja nautti suurta suosiota lottana toimineiden ja suuren yleisönkin keskuudessa.
Ideaaleja, kiiltokuvia ja yli-ihmisiä —myyttien ja stereotyyppien lotta
Lottien ”maineenpalautuksen” jälkeen lotista haluttiin luoda yhtenäinen ja kansallinen kertomus. 1990-luvun lottaesitykset olivat omiaan luomaan lottakuvaa, joka oli korostuneen nuhteeton, sillä ihanteen korostaminen toimi vahvana vastapainona sodanjälkeiselle kirjasotien ryöpytykselle ja julmina pidetyille tulkinnoille. Julkisuudessa lotta esitettiin epäoikeudenmukaisen loanheiton uhrina, joka oikeasti oli siveä, urhea ja työteliäs. Sodanjälkeisen ryvettyneen lottakuvan korvasikin jollain tapaa hyvin kiillotettu kuvaus, jonka keskiössä komeili ihannelotan viaton ja suloinen olemus. Lottajärjestö puolestaan näyttäytyi sisarellisena, ei-poliittisena organisaationa. Sotia edeltävän ajan ihanteellinen kuva lotasta oli tehnyt paluun, vaikka fokus olikin suunnattu kiinteästi lottien sota-ajan toimintaan.
Helsingin Sanomissa vuonna 1994 julkaisu Karlssonin piirros, johon liittyvässä artikkelissa lotat yhdistetään kunniallisuuteen ja itsekuriin.
Aiemmista kuvaustyyleistä poiketen lotta nähdään toistuvasti ns. ”viikunanlehtiposeerauksessa”, jossa kädet asettuvat ikään kuin hävyn suojaksi. Tämä kehonkielen asento hyödyntää sanatonta viestintää välittäessään kuvaa lotan häveliäisyydestä, siveellisyydestä ja viattomuudesta.
”Uuden ajan” lottakuvan keskiöön iskostui vankasti myös lottien sota-ajan peloton, pyyteetön ja uhrautuva työ, sekä valtavat voimanponnistukset sodan synnyttämässä poikkeustilanteessa. Yleistä keskustelua hallitsivat 2000-luvun edetessä ylistävät yleiskuvaukset lotista vahvoina suomalaisina naisina, taitavina liikenaisina, väsymättöminä työmyyrinä, jopa yli-ihmisinä. Kuitenkin vallalla oleva lottakuva sai osakseen myös arvostelua. Kritiikki kohdistui toisaalta lottakuvan yksipuolisuuteen, mutta myös sen historialliseen totuusarvoon. Toisin sanoen, vaikka lottakuva ammentaa historiasta, se on vahvasti nykyajan värittämä, mistä syystä se jollain tapaa kertoo jopa enemmän nykyisyydestä kuin menneisyydestä.
Lupaus sai ensi-iltansa vuonna 2005. Elokuva oli Lotta Svärd Säätiön rahoittama ja sen asiasisältöä valvoi kuuden lotan muodostama neuvosto. Se esitti lottien itseymmärryksen mukaista lottakuvaa, mutta sitä myös kritisoitiin itsesensuurista ja lotan pakottamisesta kiiltokuvamaiseen ihannelotan muottiin.
Yleisesti ottaen 2010-luvun valtajulkisuudessa lottakuva eteni kuitenkin hyvin positiiviseen suuntaan: Lotat olivat lottuudestaan ylpeitä, lotta isoäitinä oli arvostettu asia, ja lottia ihailtiin myös esikuvana naisten tehokkaasta yhteistyöstä. Jaetuksi lottaidentiteetiksi vakiintui siveellinen, työteliäs ja epäpoliittinen nainen. Tiettyjen suosittujen lottakuva-aiheiden toistuvan julkaisukäytön myötä lotta-aiheen käsittelyssä alkoi kuitenkin esiintymään kaavamaisuutta. Kuvamateriaalia tarkastellessa voidaankin havaita eräitä selkeitä lottastereotyyppejä. Usein käytetyissä kuvissa lotta on joko kaunis nuori nainen sota-ajan komennuksella, tai tunnelatauksella varustettu äidillinen hoivaaja tai arvokkaasti esiintyvä isoäiti.
”Ikonisten” paljon käytettyjen kuvien joukkoon voidaan laskea mm. kyseiset SA-kuvat. Ensimmäisessä äidillinen lotta hoivaa sotilasta ja jälkimmäisessä ilmeisesti erehdyksen kautta ”Ellen Kiuruksi” nimetty kaunis nuori vaaleaverikkö esittää iv-lottaa.
”Lotta on juuri sellainen kuin haluaa olla” – monenkirjavia lottia ja boss-naisia
1990- ja 2000-lukujen lottakuvan arvottava tendenssi, joka asettaa vastakkain pahan lotan (joka ”oikeasti” ei siis ole lotta) ja oikeaksi lotaksi mielletyn hyvän lotan, ei juuri anna sijaa erilaisille lottatulkinnoille. Jo 2010-luvulle tultaessa lottarenesanssin aikana rakentunut ihannointiin perustuva lottakuva alkoi kaipaamaan rinnalleen vaihtoehtoisia, moniäänisempiä tulkintoja. Vaikka lottaa edelleen ansaitusti voidaan pitää rohkeana, vahvana, ahkerana ja kunnioitettavana, moderni lotta-aiheen tarkastelu pyrkii etenemään yleiskuvasta syvemmälle. Sen tavoitteena on purkaa aiheen ympäriltä sekä myytit että epärealistiset kahden ääripään vastakkainasettelut, jotka vuorollaan pakottavat lotan joko enkelin tai rappiollisen naisen rooliin. Sen sijaan aihetta lähestytään inhimillisemmistä näkökulmista.
Eri näkökulmat salliva lottakuva pyrkii siis pois yhdestä jaetusta totuudesta ja huomioi yksilöiden moninaisuuden ja erot ihmisten välillä. Lottaa ei siten tarvitse kuvata heikkouksia vailla olevana supersankarina tai pyhimyksenä, vaan inhimillisenä ja vivahteikkaana. Lotalle, niin kuin muillekin ihmisille, sallitaan sekä seikkailumieli että väsymys ja epäonnistuminen. Näin syntyy inhimillinen lottakuva, joka ei odota lotalta moitteettomuutta, vaan oikeastaan sitä, että velvollisuudet pyrittäisiin täyttämään niin hyvin kuin pystytään – vaikka ihanne jäisikin täyttymättä.
Oikea lotta? – erikoisnäyttelyn osallistavalle seinälle on ilmestynyt jo muutamaan otteeseen sana ”Boss” ja erään koululaisryhmän jäljiltä lause ”Lotta on juuri sellainen kuin haluaa olla”. Niinpä. Kyllä. Nykyajan lottakuvan mukaan myös lotalla on oikeus olla juuri sellainen, mitä se sitten onkaan. Jos oikea lottuus ei edellytä yhdenlaisuutta, ei siten ole vain yhtä oikeaa lottaa. Moninaisiin tulkintoihin kuuluu siten niin oman elämänsä pomona toimiva itsevarma, itsenäinen ja vahva ”Boss” -nainen, kuin esimerkiksi parhaansa yrittävä hyväntahtoinen tunari… ja kaikkea siltä väliltä.
Modernia lottakuvaa luonnehtii myös erilaiset esittämisen tyylit. Lottia on kuvattu 2010-luvulta eteenpäin mm. mangatyyliin.
Aiemmat juttusarjan osat:
Lottakuvien kertomaa
Lottakuvien kertomaa osa II
Lottakuvien kertomaa osa III
Jos olet kiinnostunut lotta-aiheisesta kuvamateriaalista, kannattaa vierailla erikoisnäyttelyssä Oikea Lotta – 100 vuotta lottakuvia. Näyttelyssä esitellään lotta-aiheista kuvamateriaalia 100 vuoden ajalta. https://www.lottamuseo.fi/museo/nayttelyt/
Muista myös Sinun lottakuvasi -verkkonäyttely, jossa esitellään Oikea Lotta -näyttelyn museokävijöiden tuottamaa materiaalia!
https://www.lottamuseo.fi/museo/nayttelyt/sinun-lottakuvasi/
Kuvalähteet:
Espe. 2016. Suomili! Sota-ajan-tarinoita. Tawast, Pinja ”Nieal” & Ota, Yusuke ”Maro” (toim.) Sarjakuvaryhmä Sanmagumo. Kuva kirjan etukannesta.
Esitteet ja postikortit, Lottamuseon arkisto.
Karlsson. 1994. Helsingin Sanomat 19.3.1994. Pilapiirros esiintyy artikkelissa ”Lottatutkimus kertoo viattomuuden ajasta”.
SA-kuva
Setz. Lotta Svärd: Women of War. Setz Arts: https://www.setzcomics.com/lotta
Wright, Riitta von. 2007. Lotta Svärd paperinukke.
Kirjalliset lähteet:
Heitä emme unohda koskaan. Ankarina vuosina lottien työ oli korvaamatonta. Kotiliesi no 20, 17.10.1986.
Juurisoja, Vuokko. 1991. Lottamerkki on kunniamerkki. Karjala, 5.12.1991.
Kantola, Annukka. 2012. Ihannoinnista loanheittoon ja takaisin. Suomenmaa, 31.1. 2012.
Kauppinen, Touko. 2009. Ei vain prostituoituja tai enkeleitä. Helsingin Sanomat 3.6.2009.
Kauttu, Kyllikki. 1994. Legendaariset lääkintälotat – päättynyt luku terveydenhuoltomme historiaa. Suomen lääkärilehti 1994 no 33 vsk 49.
Kinnunen, Tiina. 2006. Kiitetyt ja parjatut — Lotat sotien jälkeen. Otavan Kirjapaino oy.
Kinnunen, Tiina. 2011. Lottahistorian monet tulkinnat. Vapaussoturi no 2, 2011.
Kononen, Seppo & Nykänen, Jukka. 1990. Lottien uusi kevät. Savon Sanomat, 12.6.1990.
Kumpulampi, Kari. 2010. Naiset täyttivät tinkimättä velvollisuutensa sotavuosina. Käsittämätön voimannäyte. Sotainvalidi no 5, 2010.
Lehtonen, Veli-Pekka. 2005. Unelmatytöt Kannaksella. Helsingin Sanomat Nyt -liite 2005.
Lotat. 2019. Iltalehti Teema Historia no 16, 2019.
Lottien paluu. Suomen Kuvalehti no 9, 27.2.2004.
Manninen, Tuomas. 2011. Lottamannekiini. Ilta-Sanomat, 8.3.2011.
Rautio, Ilse. 1997. Lotta on 90-luvun sankaritar. Helsingin Sanomat, 1.6.1997.
Stavén, Pauli. 1990. Rakkaat lotat saivat vihdoin oman näytelmänsä. Karjala no 47, 22.11.1990.
Timonen, Kaarina. 1998. Lotta on suomalainen ylinainen. Ilta Sanomat Viikonvaihde, 30.10.1998.
Vainio, Riitta. 1994. Lottatutkimus kertoo viattomuuden ajasta. Helsingin Sanomat 19.3.1994.
