”Kenkäni ovat kuluneet, ja myös ystävättärellä, jonka kanssa asun, on kuluneet kengät. Kun olemme yhdessä, juttelemme usein kengistä. Jos puhun ajasta, jolloin minusta on tullut vanha ja kuuluisa kirjailija, hän kysyy heti: ”Millaiset kengät sinulla silloin on?”
Kirjailijanuraansa aloitteleva Natalia Ginsburg asui toisen maailmansodan loppuvaiheessa miehitetyssä Roomassa. Novellissaan ”Kuluneet kengät” hän kuvaa kenkien vaikutusta ihmisen arkeen, identiteettiin ja persoonallisuuden kehitykseen. Hän oli saanut kasvaa perheessä, jossa kaikilla perheenjäsenillä oli aina hyvät kengät ja äidillä jopa kokonainen kaappi täynnä kenkiä. Natalialla ja hänen ystävättärellään oli syksyllä 1944 kummallakin vain yksi kenkäpari. Kengät olivat kuluneet ja epämukavat, ja ne muuttuivat sadekelillä litimäriksi ja muodottomiksi.
Natalia Ginsburgin lapset olivat hoidossa hänen äitinsä luona. Siellä lapsilla oli kunnolliset kengät. Ginsburg pohtii novellissaan, millaiset kengät hänen lapsillaan olisi aikuisena ja millaisia ihmisiä heistä kasvaisi. Kulkisivatko he elämässä eteenpäin varmoin askelin kunnollisissa kengissä vai laahustaisivatko hitaasti kuten ihmiset, joilla on kehnot jalkineet ja jotka ovat ymmärtäneet mikä ei ole välttämätöntä? Ginsburgin mielestä lapsilla pitäisi olla edes lapsuudessa kuivat ja lämpimät jalat, jotta he kestäisivät aikuisena sen, että saattaisivat joutua käyttämään myös kuluneita kenkiä.
Sparta-lastenkenkämainos vetoaa äitien ja isoäitien haluun varustaa lapsensa kunnon kengillä koulutielle. Lotta Svärd 8/1930.
Kenkien puute ja koulunkäynti
Kansakoulun käyminen yleistyi Suomessa yleisen oppivelvollisuuden säätämisen jälkeen (1921). Koulutuksen sosiaalinen ja alueellinen eriarvoisuus kuitenkin jatkui. Kouluvelvollisuuden alkuaikoina lapsen ristiriitainen rooli koululaisena ja kodin työntekijänä maatalous- ja kotitöissä aiheutti poissaoloja, jotka osa opettajista hyväksyi. Pitkät ja hankalat koulumatkat vaikuttivat oppimistuloksiin ja rinnakkaiskoulujärjestelmä siihen, miten monta vuotta koulua käytiin. Monissa perheissä lapsia ei ollut mahdollista laittaa oppikouluun koulumaksujen ja välimatkojen takia.
Kenkien puutteella oli osuutensa koulunkäynnin säännöllisyyteen ja oppimiseen. Maaseudun koululaiset kulkivat kouluun usein jalan tai hiihtäen, pitkin auraamattomia kylä- ja metsäteitä. Kunnollisten jalkineiden ja lämpimien vaatteiden puute aiheutti poissaoloja. Myös kaupunkien työläisperheissä elettiin usein niukkuudessa. Helsingissä köyhäinhoitolautakunta jakoi siksi 1920-luvulla köyhien perheiden lapsille puukenkiä. Ne olivat heikkoja ja vaarallisia jalkineina. ”Puukenkäarmeija” erottui lisäksi näkyvästi ja kuuluvasti koulutovereistaan. (Ilmonen, s. 148).
Kenkiä oli sinänsä 1920- ja 1930-luvulla hyvin saatavilla. Kaupoissa oli koti- ja ulkomaisia tehdasvalmisteisia jalkineita. Monilapsisella tai varattomalla perheellä ei vain ollut varaa hankkia kaikille perheenjäsenille ikiomia uusia kenkiä – saati kenkiä eri sääoloihin ja käyttötarkoituksiin.
Nokian-Nalle -mainoksessa esitellään vuonna 1934 kumisia päällyskenkiä eli kalosseja.
Naisten erilaisia kesäkenkämalleja Para-mainoksessa vuonna 1932.
Entisten lasten kenkämuistoja
Suomalaisten maalaislasten koulunkäyntikokemuksia tutkineen Saara Tuomaalan keräämissä koulumuistoissa hyvät ja sopivat kengät, silloin kun niitä ei lapsena ollut, näyttäytyvät unelmana ja ”hyvän ja onnellisen lapsuuden välineenä ja merkkinä” (Tuomaala, s. 350). Vanhempien ylimääräisillä ansioilla tai lasten omilla marjanpoimintarahoilla hankitut kunnolliset kengät olivat köyhän perheen lapselle merkityksellinen asia ja kauas kantava voiman lähde. Myös kunnanavustuksena saaduista vedenpitävistä ja sopivista jalkineista on jäänyt hyviä muistoja.
Toisaalta vääränkokoiset tai häpeää aiheuttaneet avustuskengät muistettiin usein vielä aikuisena. Tuusulalainen Katri Sampola oli orpo ja asui veljineen tätinsä luona. Kun kansakoulussa kysyttiin, oliko luokalla lapsia, jotka tarvitsivat vaatteita tai kenkiä, ehdotti täti, että Katri pyytäisi itselleen kengät. Katri sai kengät, mutta pettyi katkerasti: ”Ja kyllä minä muistan sen, kuinka katkera olin, kun sain semmoiset oikein rumat poikien kengät. Ja minä sitten ihmettelin, että miksi minä tämmöiset kengät sain, niin sanottiin vain, että ”Kyll´ne sille saa kelvata!”. Katrin täti kuitenkin keksi mennä kauppaan, josta kengät oli ostettu. Hän vaihtoi ne välirahalla tyttöjen varsikenkiin.
Oulun Kenkätehtaan ”poikakenkien” mainos 1929.
Vaasan leipä -mainoksessa tytöt lähtevät koulutielle tyttömäisissä kengissä.
Kenkäpula sotavuosina
Sotavuosina nahka tarvittiin sotilassaappaisiin ja -varusteisiin. Myös puolustusvoimien palveluksessa, sotateollisuudessa ja metsätöissä oleville jaettiin työssä välttämättömät monot, kumisaappaat ja huopatossut, joskin näistäkin oli pulaa. Kotirintamalla oli pärjättävä vanhoilla kengillä, jollei ollut mahdollisuutta hankkia itse tarveaineita ja tehdä tai teettää niistä jalkineet.
Yleiskenkinä käytettiin talvella hiihtokenkiä ja kesällä kankaisia kumitossuja tai puukenkiä. Sekä lapset että aikuiset kulkivat kesällä sään salliessa paljain jaloin kenkien säästämiseksi. Lottien ja muiden naisjärjestöjen käsityökursseilla ommeltiin tallukoita, joiden pohja oli tikattu useasta huopakerroksesta. Huopatossut olivat arvossaan.
Naisjärjestöjen vuonna 1942 julkaisemassa Lämmintä jalkaan -vihkosessa annetaan ohjeita omatekoisten huopajalkineiden valmistamiseen.
Sota-ajan puusandaaleissa pohja oli puuta ja yläosa narua, tuohta, paperia tai nahkasuikaleita. Puukengät saattoivat näyttää tyylikkäiltä, mutta pitkillä matkoilla ja epätasaisessa maastossa ne olivat huonot jalkineet. Kivennavalta kotoisin ollut 17-vuotias Ilmi Väistö, o.s.Tervonen käveli kesällä 1944 evakkomatkalla kuukauden puukengillä ja sai jalkapohjiinsa känsän. Se leikattiin kun Ilmi pääsi Mikkelin sairaalaan siivoojaksi, mutta jalkavaiva jäi silti pysyväksi.
Mainos: Puukenkämainos. Lotta Svärd 17/1944.
Lasten jalkinetilanteesta sota-aikana on vähän tietoa. Valokuvissa ja piirroksissa lapsilla on usein jalassaan monot, tallukat tai huopikkaat. Kasvavien lasten kenkätarve ratkaistiin usein niin, että sisarukset käyttivät samoja kenkiä.
Sopivien jalkineiden puute haittasi kuitenkin nuorten liikkumista. Se saattoi olla esteenä hiihtokilpailussa menestymiselle tai voimisteluesitykseen osallistumiselle. Lottatyttöjen ohjaajille suunnatusta lehdestä käy ilmi, että myös lottatyttöjen ulkoharrastuksista ja urheilusuorituksista (retket, pallopelit, kävelymerkkisuoritukset) oli jatkosodan aikana tingittävä jalkinepulan vuoksi.
Vaasan leipä -mainoksessa vuonna 1944 lapsille on piirretty jalkaan epämääräiset kengät.
Kun UNICEF lahjoitti kenkiä Suomen lapsille
Suomessa arvioitiin olevan vuosina 1947-1948 edelleen noin 20 000 lasta, jotka eivät voineet käydä säännöllisesti koulua, koska heillä ei ollut kenkiä. Vähävaraiset suomalaiset koululaiset saivat siksi koulujen kautta Yhdistyneiden kansakuntien lastenapujärjestö UNICEF:n lahjoittamia lastenvaatteita ja jalkineita. Lappajärvellä koulua käynyt mieshenkilö muisteli UNICEF-kenkiään:
”Sain omat kengät! Se tuntui uskomattomalta. Tosin siihen liittyi dramatiikkaakin, koska kengät jotka ensin sain olivat minulle liian pienet. Siitä tuli tietenkin hätä, kun opettaja ei olisi millään uskonut etteivät ne mahdu. Itkuhan mulle tuli. Onneksi se kouluhallituksen puheenjohtaja oli mukana ja hän sanoi, että saan oikeankokoiset kengät myöhemmin. Sitten kun ne kengät vihdoin sain, niin eihän niitä meinannut raaskia jalkaan laittaakaan. Ne haisivat niin hyvälle, uudelle. Iltaisin laitoin ne sängyn viereen ja vielä ennen nukkumaan menoakin nuuhkin niitä”.
Lähteet:
Ginsburg, Natalia: Worn-out Shoes. Teoksessa The Little Virtues, Daunt Books, London 2018. Englanninkielinen käännös italiankielisestä alkuperäisteoksesta Dick Davis 1985. Tekstin alussa lainattu katkelma kirjoittajan suomentama.
Ilmolahti, Oona: Eheys ja ennakkoluulo. Työväestön ja kansakoulunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2017.
Tuomaala, Saara: Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Suomalaisen oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921-1939. SKS 2004.
Tuomaala, Saara: Pulpeteista pihoille, metsiin ja kaduille. Kirjassa Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle. SKS 2011.
UNICEF-uutiset 4/2006.
Väistö, Ilmi. Teoksessa Järvi, Oili (toim.): Näin minä muistan. Sotavuosien 1939-1945 nuori ikäpolvi kertoo elämänvaiheistaan. Kustantaja Oili Järvi, Keravan kirjapaino oy, 2002.
