Kansainvälistä Eläinten Oikeuksien päivää on vietetty vuodesta 1998 aina joulukuun 10. päivä. Samana päivän juhlistetaan myös ihmisoikeuksia, mikä ei ole sattumaa: taustalla näiden kahden päivän viettämisessä rinnakkain on ajatus siitä, että ihmisten nauttimat perusoikeudet ulotettaisiin koskemaan muidenkin eläinlajien edustajia.
Suomessa eläinten hyvinvointiin liittyvä keskustelu on kehittynyt alati vahvemmin yhteiskunnalliseen suuntaan 1990-luvulta lähtien, vaikka eläinoikeusliike oli aktiivinen jo aiemmin. Yhteiskunnallisen keskustelun yhtenä osana nämä eläineettiset ja eläinperäisten tuotteiden kuluttamiskysymykset ovat olleet paljon pinnalla, eritoten yhteydessä ilmastollisiin näkökulmiin; esimerkiksi luomutuotanto ja suositukset ruokavalion kasvispainotteisuudesta ovat saaneet paljon näkyvyyttä.
Keskustelu eläinten oikeuksista ja hyvinvoinnista on omalta osaltaan vaikuttanut myös eläinten historian laajempaan kysyntään. Tällaisessa historian tutkimuksessa tarkastelun kohteena ovat mm. ihmisten valta-asetelmat ja aikasidonnaiset asenteet eläimiä kohtaan, eläinten toimijuus, sekä ihmisten ja eläinten välille kehittyneet vuorovaikutussuhteet – ovathan ihmiset ja eläimet merkittävillä tavoilla vaikuttaneet toistensa elämään. Kotieläimistä lehmällä on ”maitomaaksikin” nimetylle Suomelle selvä merkitys.
Lehmä – naisen paras ystävä
Aika suurella varmuudella voi todeta, että maatilojen naisille yksi heidän elämänsä keskeisimmistä olennoista oli eittämättä lehmä. Omavaraisten maatilojen työnjako oli pitkään sukupuolittunutta vielä 1950-luvulle saakka; tavallisesti miehet hoitivat mm. hevosiin liittyvät työt ja teurastuksen, kun taas pienkarjatalous, lehmien hoito ja lypsäminen oli naisten työtä. Myöhemmän haastattelu- ja muistelma-aineiston perusteella lehmät miellettiin ajatteleviksi ja tunteviksi yksilöiksi. Naisilla saattoi olla lempilehmiä ja lehmillä lempikäsittelijöitä, joiden kanssa tultiin hyvin juttuun. Naiset juttelivat eläimille työn lomassa ja niitä kohtaan koettiin samastumista, läheisyyttä ja ystävyyttä. Ei sinänsä ihme, onhan lypsäminen ja mm. poikimisessa avustaminen intiimiä, kosketusta edellyttävää toimintaa, joka toistuvana voi luoda vahvoja luottamus- ja tunnesiteitä. Naisten positiivista suhtautumista ja eläimiin solmittuja läheisiä yhteyksiä voidaan selittää eri tavoin. On mm. esitetty, että tyypillisesti naissukupuoleen liitetty hoivarooli ja naisten yhteiskunnallinen asema on omiaan synnyttämään ja vahvistamaan eläimiin kohdistuvia myötäelämisen tunteita.
Lottajärjestön jäsenistö oli vahvasti maaseutuvoittoista. Vain pieni osa lotista tuli kaupungeista.
Maatilan- ja karjanhoito oli siten monelle lotalle entuudestaan tuttua työtä.
”Maidonantajat” – Lehmä hyödykkeenä
Nautaeläinten hyvinvointi pienillä perhetiloilla ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys. Alun perin lehmien hyvinvoinnista huolehtimisen taustalla vaikuttivatkin muut kuin eettiset seikat. 1800-luvulla luvulla nautoja oli perinteisesti pidetty viljelyyn tarvittavan lannan vuoksi. Vaikka naudoista oltiin riippuvaisia, eläinten hoitoon ja ruokintaan ei ollut tapana panostaa, ja nälkää näkevät naudat saattoivat saada hyvinkin puutteellista ravintoa. Kun 1900-luvulla maidontuotantokysymyksiin alettiin kiinnittää enemmän huomiota, myös eläimen hyvinvointi nousi olennaiseksi seikaksi – tuottihan hyvinvoiva eläin maitoa paremmin kuin puutteessa elävä. Viime kädessä siis eläimestä saatavan hyödyn maksimointi johti lehmien parempaan hoitoon. Yksinkertaisesti oli taloudellisesti kannattavaa huolehtia lehmistä paremmin.
Yksilötasolla lehmien kanssa tekemisissä olleet naiset saattoivat kiintyä syvästikin hoidokkeihinsa, mutta maidon merkityksen kasvu johti toisaalta yleisemmin lehmän esineellistämiseen. Lehmä saatettiin nähdä vain hyödykkeenä, ns. ”maidonantajana”. Maidon tuottaminen ja ”antaminen” ihmiskäyttöön näyttäytyy tässä valossa lehmän valinnalta, joka antaa sen elämälle tarkoituksen. Tehostuneella maidontuotannonnolla oli luonnollisesti myös toinen puoli, eli ”sivutuotteena” syntynyt naudanliha. Muun muassa vasikoita ja iäkkäämpiä lypsylehmiä teurastettiin, sillä niiden ruokintaan ja hoitoon ei riittänyt resursseja, eikä se ollut mielekästä toimeentulon kannalta. Vuoden 1932 Lotta Svärd lehdessä nro 17 kerrotaan seuraavaa:
”Ensimmäisten pakkasten ahdistaessa ja kun karja ei enää saa riittävää ravintoa laitumelta, saa moni kotieläin päättää päivänsä syysteurastukseen. Eläimet, joita ei enää, syystä tai toisesta, haluta jättää talveksi, teurastetaan kaikki samalla kertaa, joten perheenemännän on ajoissa varauduttava teurastuspäivää varten.”
1900-luvun alkuvuosina naudanlihansaatavuuden kasvuun vaikutti myös laitosteurastamoihin siirtyminen.
SA-kuvassa ”maidonantajia” Kemijärvellä jatkosodan aikaan 15.9.1941.
Nauta sodassa
Sota-aika ei ollut lehmille sen ystävällisempää kuin ihmisille. Lehmiä hävitettiin pitovaikeuksien vuoksi ja karjaa pakkoluovutettiin puolustusvoimille teuraaksi. Myös teurashärkiä alettiin kasvattaa lihan saantia silmällä pitäen. Vaikka sodan aikana lihan ja maidon tuotanto laski ja mm. sotilaiden naudanliha-annoksia supistettiin, armeijan palveluksessa olleille haluttiin turvata lihan saanti – liitettiinhän Suomessa lihansyömiseen vahvoja mielikuvia voimasta ja miehuudesta. Valitettavasti eläinten liha ei aina ennättänyt ravinnoksi asti, sillä komennuspaikoille saapuessa se saattoi olla jo pilaantunutta.
Evakuointien aikana karjaa pakkoteurastettiin armeijan ruokavaraksi, sillä rehua ei riittänyt kaikkien ruokintaan. Karjaa kuitenkin pyrittiin myös pelastamaan sodan jaloista, vaikka kiireessä lehmiä jätettiin myös navettoihin, päästettiin vapaaksi tai ammuttiin niille sijoilleen. Kotitilojen jäädessä taakse mukana kulkevat lehmät pitivät yllä toiveita toimeentulosta ja tulevasta uudella paikkakunnalla. Karjalasta tuotuja lehmiä talutettiin ja kuljetettiin pitkiäkin matkoja, mutta eläimiä myös katosi, uupui ja kuoli matkan varrella, minkä lisäksi niitä myös hylättiin.
Nauta on laumaeläin, joka muodostaa suhteita toisiin lauman jäseniin. Kuvissa lehmiä evakkomatkalla.
Lotat saattoivat hoitaa lehmiä myös komennuspaikoilla. Kuvassa Lotta hoitaa Tiiksan kylän lehmää jatkosodan aikana.
Kotieläimestä tuotantoeläimeksi
Sodanjälkeinen Suomi pysyi maatalousvaltaisena vielä 1950-luvulle saakka. 1960-luvulla kiihtynyt kaupungistuminen kuitenkin merkitsi pienten kotitilojen loppua ja maatilojen rakennemuutosta. Lehmien teurastuspalkkion vuoksi karjasta alettiin luopua, ja 1970-luvulle tultaessa pienet perhetilat muutamine lypsylehmineen olivat hiipumassa. Sotien jälkeinen elintason nousu toi myös mukanaan muutoksia, eritoten einestalouden ja lisääntyneen lihan käytön näkökulmasta. Naisten työelämään siirtymisellä oli vaikutuksensa, sillä kotiäideillä oli tarve hoitaa mm. ruoanvalmistus nopeasti ja tehokkaasti. Myös lottien aikoinaan perustama Työmaahuolto pyrki omalta osaltaan tarjoamaan keinoja tähän; mm. yrityksen palveluksessa toiminut Tellervo Hakkarainen palasi Yhdysvaltoihin suuntautuneelta opintomatkaltaan vakuuttuneena puolivalmiiden ruoka-aineisten ja säilykkeiden käytön hyödyistä osana kotiäitien ruonlaittoa. Myös julkisen ja kouluruokailun kehittäminen ja lautasmallin mukainen ruokakasvatus peräänkuulutti eläinproteiinien käyttöä perusluonteisena osana hyvää ja terveellistä ruokaa.
Lottajärjestön perustama Työmaahuolto tytäryhtiöineen oli merkittävä työpaikka- ja kouluruokailun tarjoaja ja kehittäjä Suomessa. Kuvassa Suuros oy:n esitteet tasapainoisesta ateriasta ja sen muodostamista osista.
Kaikki nämä seikat heijastuivat merkittävällä tavalla myös kotieläimiin, joista oli kovaa vauhtia tulossa suomalaisen liha- ja meijeriteollisuuden tuotantoeläimiä. Uusien tehokkaampien tuotantomenetelmien avulla tehostunut karjanpito lisäsi lehmien määrää ja toi mukanaan mm. rasitussairauksia eläimille. Ajan kuluessa tehotuotannon kehittyminen ja kasvu synnytti myös huolta. 2000-luvun kuluessa sitä onkin kritisoitu entistä laajemmin. Vaikka suurtuotannossa hyödynnettävät teknologiset laitteet voivat toisaalta tarjota apuvälineitä eläinten hyvinvoinnin tarkempaan seuraamiseen ja elinolosuhteiden parantamiseen, tehotuotannossa on äärimmäisen haastavaa toteuttaa hyvinvoinnin periaatteita. Sen takia esimerkiksi liha- ja meijeritalouden paljon markkinoinnissaan hyödyntämä maaseutuidylli voi olla harhaanjohtavaa. Se nimittäin vie ajatukset perinteiseen suomalaiseen perhetilaan, jossa lehmät voidaan ottaa huomioon yksilöllisesti ja jossa lehmien lajityyppinen elämä ja ulkoilu- ja liikkumismahdollisuudet tulevat toteutuneeksi. Kuluttajatutkimusten perusteella juuri nämä ovat asioita, joita eläinproteiinin kuluttajat pitävät arvossa. Tehotuotannon nykytilanteesta tämänkaltainen idylli jää kuitenkin usein melko kauas.
Muuttuva eläinsuhde
Lottaliike on todistanut Suomessa tapahtunutta käsitteellistä ja rakenteellista elinkeinotoiminnan muutosta, jossa kotieläin on muuttunut tuotantoeläimeksi ja pientilat vaihtuneet suurtiloiksi. Vaikka eläinsuhdetta kotieläimeen onkin luonnehtinut pitkälti käytännönläheisyys sekä toimeentulon puitteet, historiallista aineistoa tarkastellessa kotieläinsuhteesta paljastuu muutakin. Maatalouksissa eläimet ovat ihmisille tärkeitä arjen kumppaneita, joiden kanssa on oltu tekemisissä päivittäin. Siten ne näyttäytyvät yksilöinä ja persoonina, joihin suhtaudutaan tunteella. Myös lottaliikkeeseen kuuluneita naisia on toiminut hoitajina eläimille, joista huolenpidon ja kiintymyksen kautta on tullut kumppaneita. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, etteikö eläimiin olisi suhtauduttu myös tuottajina ja hyödykkeinä ja hyödynnetty ravinnon- ja raaka-aineiden lähteenä. Lehmällä on siten moninainen, ulkoa käsin luotu ja asiayhteydestä rakentunut identiteetti.
Kuvassa naisia ja lehmiä nauttimassa vapaudesta, auringosta, vedestä ja toistensa seurasta todennäköisesti 1930-luvun lopulla.
On esitetty, että ihmisen valta-asema suhteessa eläimiin sekä esimerkiksi ruokaan liittyvät arvovalinnat pohjaavat mm. kristilliseen perinteeseen ja perustavanlaatuiseen ajatukseen ihmisten ja eläinten erilaisuudesta: koska eläimillä ei ole kieltä tai tunteita, on niiden käyttö ihmisen hyväksi oikeutettua. Tieteelliset tutkimukset, jotka tähtäävät normien kyseenalaistamiseen ja vallitsevien eläinkäsitysten muuttamiseen ovat verrattain melko uusia. Näin on myös esimerkiksi eläinperäisen proteiinin terveys- ja ympäristövaikutuksiin liittyvä keskustelu ja ravintosuositusten muutos. Kasvava trendi on myös yhteiskuntavastuullinen eettisten valintojen korostaminen, joka näkyy mm. ravintoloiden kasvisvaihtoehtojen lisääntymisessä. Varsinkin nuorien asenteisiin ja kulutuskäyttäytymiseen nämä uudet näkökulmat ja kestävän kehityksen periaatteet vaikuttavat eniten. Kuten sodan uhka, sotatila sekä sotien jälkeinen jälleenrakennus on menneisyydessä edellyttänyt yhteiskunnalta sopeutumista muutoksiin, uudet haasteet ja kriisit tuovat vastaisuudessakin eteen uusia sopeutumisen muotoja.
”Viisi vapautta”
Vuonna 1996 astui voimaan eläinsuojelulaki, jonka tarkoituksena oli uudenaikaistaa eläinsuojeluasioita Suomessa. Eläinten oikeuksista ei eläinsuojelulaissa puhuta, sillä eläimelle ei juridisesti voi asettaa oikeuksia. Eläin ei ole lain silmissä oikeussubjekti saati -henkilö. Eläinsuojelulain on korvaamassa uusi eläinten hyvinvointilaki, joka mahdollisesti astuu voimaan vuonna 2023. Lakiesityksen on tarkoitus huomioida eläinten lajityypillisiä tarpeita mm. eläinten vapaan liikkumisen lisäämisen muodossa, mutta se ei kyseenalaista eläinten hyötykäyttöä. Se pohjaa ajatukseen ”viidestä vapaudesta”, jotka eläimille tulisi suoda: Vapaus nälästä ja janosta; vapaus epämukavuudesta; vapaus kivusta, loukkaantumisista ja sairauksista; vapaus normaaliin käyttäytymiseen sekä vapaus pelosta ja ahdistuksesta.
Nämä vapaudet ovat tavoittelemisen arvoisia. Jos asettaa nämä vapaudet puntariin ihmisten oikeuksien kanssa, jää tavoittelemiselle vielä varaa. Vaikka ei ole tarkoituksenmukaista ulottaa kaikkia ihmisten nauttimia oikeuksia eläimille, Eläinten Oikeuksien päivän takana on ajatus, että tietyt ydinoikeudet olisivat yhteisiä lajista riippumatta. Oikeus hyvinvointiin voidaan nähdä tällaisena ydinoikeutena, ja uusi eläinten hyvinvointilaki olisi siinä mielessä tervetullut uudistus. Oikeus vapauteen ja oikeus elämään vaativat kuitenkin toteutuakseen eläinsuhteen muutosta ja aika erilaista maailmaa.
Lähteet
Aaltola, E. Eläinetiikka teoriasta käytäntöön. Niin & näin: filosofinen aikakauslehti, 2006, 13.3: 83-91. Saatavilla: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn063-15.pdf [viitattu 16.9.22].
Eläinten hyvinvointikeskus EHK. Eläintieto. [verkkosivusto] saatavilla: https://www.elaintieto.fi/ [viitattu 13.9.22].
Hautamäki, T. 2017. Nyt puhutaan eläinten tunteista, 90-luvulla kettutytöille naurettiin – Eläinsuojelulaki uudistuu, muttei yhtä nopeasti kuin asenteemme. YLE uutiset 14.8.2017, 9:39. [verkkosivusto] saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-9716462 [viitattu 9.9.2022].
Herzog, Harold A. 2007. Gender differences in human–animal interactions: A review. Anthrozoös 20(1): 7−21.
Kaarlenkaski, T. 2012. Kertomuksia lehmästä. Tutkimus ihmisen ja kotieläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta. [väitöskirja] Suomen Kansan-tietouden Tutkijain Seura, Joensuu.
Kaarlenkaski, T. 2013. Ystävä ja tuotantoväline. Lehmä suomalaisten kirjoitetuissa kertomuksissa: Lectio praecursoria Itä-Suomen yliopistossa 10.11. 2012. Elore, 20(1).
Kendall, Holli A. & Linda M. Lobao & Jeff S. Sharp 2006. Public concern with animal well-being: Place, social structural location, and individual experience. Rural Sociology 71(3): 399−428.
Kupsala, S. 2011. Eläinten aseman muuntuminen Suomessa – Yhteiskuntatieteellinen selvitys maa-ja metsätalousministeriölle eläinsuojelulain kokonaisuudistusta varten. Itä-Suomen Yliopisto.
Kupsala, S., Jokinen, P., Vinnari, P & Pohjolainen, P. 2011. Suomalaisten näkemykset tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Maaseudun uusi aika 3, s. 20-35. Saatavilla: https://www.researchgate.net/publication/258107959_Suomalaisten_nakemykset_tuotantoelainten_hyvinvoinnista [viitattu 9.9.2022].
Kuula, K. 2021. Parempi jos ihminen ei syö lihaa. Maan suola 6.5.2021 [verkkoartikkeli]. Saatavilla: https://maansuola.fi/parempi-jos-ihminen-ei-syo-lihaa/ [viitattu 9.9.2022].
Kylli, R. 2021. Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin. Gaudeamus, Tallinna.
Lappalainen, E. 2020. Syötäväksi kasvatetut. Atena.
Louekari, S. 2020. Suomen tie maitomaaksi. Suomi syö ja juo – nykydokumentointia museossa, 3.2.2020 [verkkosivusto]. Saatavissa: https://suomisyojajuo.fi/2020/02/03/suomen-tie-maitomaaksi/ [viitattu 9.9.2022].
Nikkilä, E. 2018. Maatalousväestön eläinsuhde – Maatalouden murros eläinsuhteen muokkaajana 1800-luvun lopun Suomessa. Historian pro gradu -tutkielma, Tampereen Yliopisto.
Suomen eläinsuojeluyhdistys. Nautatieto – tietoa nautojen hyvinvoinnista. [arkistoitu verkkosivusto]. saatavilla: http://nautatieto.sey.fi/nauta.html [viitattu 9.9.2022].
Vaarala, V. 2019. Vatsat täyttyvät nyt tavalla, jota aiemmat sukupolvet ihmettelisivät – Näin liha valloitti suomalaisten lautaset. YLE uutiset 20.6.2019, 9:30 [verkkoartikkeli]. Saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-10828998. [viitattu 9.9.2022).
Wilenius, K. 2020. Sorretuista vapautetuiksi! Kriittinen pedagogiikka ja eläinten oikeudet. Pro gradu -tutkielma, Itä-Suomen yliopisto. Saatavilla: https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/23187/urn_nbn_fi_uef-20200984.pdf?sequence=1 [viitattu 14.9.22].
