Mitä enemmän jotain hauskaa suunnittelee, sitä varmempi voi olla sen lopullisesta epäonnistumisesta. Marjatta oli tosiaan synkällä tuulella herätessään perheen autiossa kaupunkiasunnossa juhannusaaton aamuna. Kesäkuntoon saatettu koti kokoon käärittyine mattoineen, sanomalehdillä peitettyine huonekaluineen, naftaliinin tuoksuineen ja kaikkialle kertyvine tomuhiukkasineen ei yleensä ole omiaan herättämään hilpeitä ajatuksia kenessäkään, mutta siitä huolimatta oli Marjatta ollut tyytyväinen ja onnellinen koko kesäkuun, jonka hän yksin oli viettänyt kaupungissa. Mutta nyt – eilisestä lähtien oli elämä ollut tylsää.
Tätä juhannusta hän ja Jukka olivat suunnitelleet, siitä ja vain siitä kirjeissään keskustelleet vapusta saakka, jolloin Jukka oli ollut viimeksi lomalla sotaväestä. Silloin he olivat asian päättäneet – Jukka oli suorastaan kosinut, aivan kuin kirjoissa – ja kihlaus oli päätetty julkaista juhannuksena. Olihan toki jännittävää olla vähän aikaa salakihloissa. – Tylsää romanttisuutta, Marjatta ajatteli mieli mustana. Mokoman tunteilemisen vuoksi meni koko asia myttyyn, sillä edellisenä päivänä saapuneessa kirjeessä Jukka oli ilmoittanut, että loma oli peruutettu. Miksi, miksi piti juhannuksesta tulla tällainen? Marjatta olisi mieluiten jättänyt sen kokonaan viettämättä. Koko maailma oli inhottava.
Marjatta irrotti siniset silmänsä seinäpaperin kuviosta, jota hän synkästi oli silmäillyt, ja vilkaisi nojatuolin käsinojalle asettamaansa keittiön herätyskelloa. Se oli jo paljon, ja Marjatta irrottautui mietteistään alkaen kiireesti pukeutua. Silloin – tietysti – lähti silmä liikkeelle hänen uudesta sukastaan.
Ensi suuttumuksen jälkeen Marjatta vaipui takaisin alakuloisuuteensa. Mitäpä sukista – Jukka ei ollut niitä näkemässä, ja yhtä hyvin hän voisi ottaa vanhat, parsitut, vaikka niissä olikin väärä väri ja korjatut kantapäät näkyivät selvästi puukenkien nahkahihnojen alitse.
Kuva: SA-kuva
Onnettomuus tulee harvoin yksinään ja varsinkin pikku harmeja sattuu usein vaikka kuinka monta saman päivän osalle. Ennen kuin Marjatta oli perillä virastossa, jossa hänellä oli kesäsijaisen paikka, oli hän myöhästynyt raitiovaunusta, saanut sadekuuron vaalealle olkihatulleen ja kiireessä repinyt hansikkaansa sitä käteen laittaessaan. Kerta kaikkiaan musta päivä.
Tunnelmaa ei parantanut iloinen puheensorinakaan, joka tulvahti häntä vastaan konttorihuoneessa. Sen sijaan tuntui vääryydeltä, että kaikille muille tulisi hauska juhannus paitsi hänelle, joka oli sitä odottanut enemmän kuin koskaan elämässään. Marjatta vihasi virastoa ja iloisia tovereitaan – voisivat pitää pienempää ääntä kokkotanssiaisistaan – juhannusta ja varsinkin komppanianpäällikköä, joka ei antanut Jukalle lomaa. Ja miksei Jukkakin voinut mennä sotaväkeen heti koulusta päästyään? Nyt se olisi ohi ja kaikki hyvin. Mutta ei! Viisailla miehilläkin on pimeät hetkensä, ja kun juhannuksen nyt kerta kaikkiaan oli epäonnistuttava, tehköön sen perusteellisesti. Hän, Marjatta, ei ainakaan panisi kortta ristiin muiden juhannusiloksi.
Vihdoin loppui työpäivä, ja täpötäydellä saaristolaivalla Marjatta monine paketteineen matkusti perheen kesähuvilalle. Ja jotta hänen kärsimystensä mitta olisi täysi, astui joku tomppeli tungoksessa hänen valkoisen kenkänsä kärjen pilalle pikimustalla korollaan ja torikassin pohja meni puhki sylkäisten kassin sisällön laivan kannelle.
Marjatan juhannus oli pilalla, hän näki sen nyt selvästi. Koko päivän oli kaikki mennyt päin honkia, ja kaukana jossain parakissa istui Jukka, joka ei saanut lomaa. Ei mikään pystynyt enää ilahduttamaan Marjattaa, ja kun pojat vihdoin sytyttivät rantaan kerätyn kokon, hän hiipi kenenkään huomaamatta yksin kotiin.
Hän ei enää kestänyt, ei voinut katsella kokkoa muitten mukana. Eiväthän he tienneet, minkälainen hänen juhannuksestaan piti tulla, miten hän oli sen kuvitellut kerta kerran jälkeen. Ja kotipihaan päästyään Marjatta istahti natisevalle kiikkulaudalle, nojasi päänsä keinun aisaan ja purskahti itkuun.
”Hoi, hohoi – onko täällä koko talon väki kokolla, vai?”
Marjatta sävähti. ”Jukka!”
”Marjatta!”
”Miten ihmeessä sait lomaa?”
”En saanutkaan, mutta olen vuorokauden komennuksella – meidän komppanianpäällikkö on sentään reilu mies. Ja tulin samalla tuomaan sinulle tämän.”
Siro kultasormus solahti Marjatan nimettömään. Sammuvan kokkotulen viimeiset lieskat taittuivat sen välkkyvässä pinnassa, kun Marjatta ja Jukka joskus paljon myöhemmin vihdoin ilmestyivät hämmästyneen perheen piiriin.
Novellin kirjoittanut Tytti ja se on julkaistu Lotta svärd -lehdessä No 10 vuonna 1941.
