Kuva: Sa-kuva / Rantamaisema, Vieljärven kylä 1942
Keskikesän valoisana yönä, jolloin luonto on kauneimmillaan ja ihmisen mieli herkimmillään, herää nuorten mielissä omituinen onnen ja lemmen kaipuu. Sitä vaistomaisesti seuraten nuorisoparvet kerääntyvät kokkotulille, juhannuskeinuille ja kisakentille, missä tuoreiden lehtien tuoksuun yhtyy soitto, laulu ja puheen sorina. Niityillä ja metsissä vannotaan lemmenvaloja, ja elämänkumppania odotellen neidot jättävät kesäaittansa avoimiksi, mitkä samoin kuin tuvat ja pihat ovat koivunlehvillä koristellut.
Kuva: Sa-kuva / ”Yksin istun ja lauleskelen!” Olisihan näin juhannuksena hauska olla tytönkin kanssa, mutta kun ei ole. Täytyy vaan haaveilla, kun löytyi näin kaunis paikkakin Rajajoesta.”
Milloin silmäniskut, keimailut ja muut keinot eivät ole näyttäneet tuottavan toivottua tulosta, on naimahaluisten neitojen tänä kohtaloiden yönä ollut pakko turvautua juhannustaikoihin. Niinpä on lemmettömillä tytöillä tällöin ollut muun muassa tapana kieriskellä alastomina juhannuskasteen kostuttamassa ruohikossa. Tätä tapaa onkin pidetty ennen vanhaan varsin tehokkaana lemmennostantavälineenä, ja se on ollut tunnettu kaikkialla maassamme.
”Lempeä nostaakseen” ovat tytöt toisin paikoin yön hiljaisimpina hetkinä hiipineet myös luonnonlähteille, missä raikkaalla vedellä ovat valelleet ruumistaan tai vihtoneet sitä kesäisillä koivunvarvuilla. Usein tähän toimitukseen on liittynyt loitsuluku, josta samalla ilmenee tavan tarkoitus:
Nouse lempi liehumahan,
kunniani kuulumahan
yli kuuden kirkkokunnan,
yli seitsemän pitäjän.
Aunuksessa on sulhasitta jääneillä tytöillä ollut lempeä taikoessaan tapana kätkeä juhannusaattona auringon laskun jälkeen pieni saippuan pala muurahaispesään, mistä sen ovat noutaneet vasta Pietarin päivän aamuna. Kun he tällä kyseisellä saippualla sitten ovat pesset kasvonsa ja ruumiinsa, ei heidän tenhovoimaansa uskomuksen mukaan kukaan enää voinut vastustaa. Toisinaan he ovat lempeä nostattaakseen kätkeneet lettinauhansakin muurahaiskekoon.
Kuva: Sa-kuva / Juhannusaaton auringonlasku Suursaaren Haukkavuorella 1943
Juhannusyön hetkiä ovat Suomen neitoset käyttäneet myös tiedustellakseen, onko sulhanen yleensä ollenkaan odotettavissa. Sulhasonnea, kuten muutakin onnea ennusti muun muassa nelilehtisen apilan löytäminen. Tavallinen taikatyö oli myös ”halkojen sylystäminen”. Piti ottaa halkopinosta helmallinen halkoja niitä laskematta. Jos niitä kerääntyi parittainen luku, merkitsi se naimisiin joutumista, jos taas pariton, yksinäiseksi jäämistä tai leskimiehen saamista.
Vielä hyvin yleinen juhannusyönä toimitettu ennustaminen tapahtui siten, että tyttö kaivoi maahan kolme pientä kuoppasta, joilla kullakin oli oma merkityksensä. Tavallisesti yksi niistä koski naimaonnea, toinen hyljätyksi tulemista ja kolmas kuolemaa. Mihin näistä kuopista oli yön aikana jokin hyönteinen sijoittunut, siitä sai neito vastauksen.
Neidoilla oli myös monenlaisia keinoja, kun he halusivat tietää, mistä päin kaivattu sulho oli odotettavissa. Niinpä oli heillä kylvettyään juhannussaunassa uusilla koivunvihdoilla tapana heittää vihta saunan katolle ja tarkastella, minne päin sen tyvi sattui suuntautumaan. Minne päin tyvi osoitti, sieltä päin asianomaisen sulho odottaa.
Kuva: Sa-kuva / Saunamatkalla, Suojärvenranta 1941
Tulevan sulhon ”näkeminen” saattaa juhannusyönä olla mahdollista erinäisten taikojen välityksellä. Toisin paikoin on tytöillä ollut käsitys, että kun sydänyöllä juoksee yhdeksän veräjän tai portin lävitse, tulee sulhanen vastaan. Toiset uskovat näkevänsä unissa elämänkumppaninsa. Tällöin on kerättävä erilaisia juhannusyön yrttejä, usein yhdeksää eri lajia, mentävä levolle alastomana ja asetettava yrtit pään alle.
Jotta edellä esitetyt taiat tuottaisivat toivotun tuloksen, on niihin ehdottomasti luotettava. Vanha kansa kertoo lukemattomia esimerkkejä siitä, miten moni nuoruudessaan on juhannustaikojen välityksellä todella voinut kohottaa tulevaisuuden esirippua ja jo ennakolta tutustua sen henkilön kasvoihin, jonka kohtalo on määrännyt asianomaisen elämänkumppaniksi.
Kotiliedelle kirjoittanut dosentti, tohtori Uno Holmberg. Julkaistu: Kotiliesi No 12 vuonna 1925.
