Jos ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä on monille tuttu sanonta, mutta mihin sanonta oikeastaan viittaa? Helluntaita vietettiin entisaikaan, etenkin nuorison keskuudessa juhlatunnelmissa. Helluntai oli monille vapaapäivä, jonka kunniaksi kokoonnuttiin isolla joukolla kisailemaan, laulamaan ja tanssimaan.
Kesäaikaan heilastelukin oli helpompaa, kun nuoriso muutti aittoihin asumaan. Saattoipa monesti käydä niinkin, että helluntaina löydetystä kesäheilasta tuli syksyllä puoliso. Mikäli kuitenkin kävi niin, ettei heilaa helluntaina löytynyt, ei toivo puolisosta kuitenkaan ollut tyysti menetetty. Nimittäin tästä puheena olevasta tutusta sanonnasta on olemassa myös muita versioita, kuten Jos ei heilaa helluntaina, niin juhannuksena jono.
Sota-ajan poikkeusolot heijastuivat kaikkialle yhteiskuntaan. Sodan pitkä varjo ulottui monen muun asian lisäksi myös nuorten seurustelusuhteisiin ja avioliittoihin. Sotavuosina ja heti sen jälkeen solmittiin ennätysmäärä avioliittoja, joskus hyvinkin pikaisen tuttavuuden pohjalta. Osa liitoista ei kestänyt sodan jälkeistä arkea, osa huomasi, ettei kunnolla tuntenut puolisoaan ja osa puolestaan palasi sodan muuttamina. Joidenkin kohdalla aviomies ei koskaan palannut.
Kuva: Lottamuseon kokoelmat
Lapsuudestani muistan, kuinka romanttisia ajatuksia tytöillä oli. Sotilaamme olivat sankareita, ja kun he pääsivät lomalle, vientiä oli kovasti. – – Elettiin tavallaan ”viimeistä päivää”: kuka tiesi palaako tuo nuori hurjapää vielä takaisin esittelemään rohkeuttaan, vai tuodaanko hänet monen muun lailla arkussa sankarihautaan? Hetkestä oli otettava kaikki irti, kihlauduttiin, avioiduttiin ja kaipailtiin sitten tuota rakasta. kaipailtiin rintamalla, kaipailtiin ja odotettiin siviilissä. Syntyi myös lapsia, jotka eivät koskaan ehtineet nähdä isäänsä. (Tekstilähde: Lottamuseon päänäyttely Lotta Svärd – 100 vuotta yhteiskuntavastuuta)
Toisen maailmansodan seurauksena kuoli tai katosi noin 85 500 suomalaista. Kaatuneista ja kadonneista 90 prosenttia oli 20–40-vuotiaita miehiä. Näiden ikäluokkien miehistä kuoli joka kymmenes. Talvisodassa kaatuneista joka toisella ja jatkosodassa kaatuneista joka neljännellä oli perhe. Sodassa kaatuneiden miesten vaimot olivat useimmiten muutamaa vuotta miehiään nuorempia. Sotaleskistä yli 90 prosentista tuli perheidensä ainoita huoltajia. Sotien jälkeen Suomessa oli noin 30 000 leskeä ja heillä oli noin 50 000 orvoksi jäänyttä lasta.
Kuva: Lottamuseon kokoelmat – Pikkulotat avustamassa sankarihautajaisissa
Juhannusaattona 1941 mieheni lähti sotilaspuvussa kotoa. Rauno-poika lähti pirtin perällä astumaan ensiaskeleita, kun hänen isänsä lähti sotaan ja viimeisen kerran kotoaan…
Juhannuksesta syyskuuhun tuli kenttäpostia. Viimeinen kirje oli kirjoitettu elokuun loppupäivinä. Siinä mieheni kirjoitti, että ollaan Rajajoella. Kohta venäläiset ovat poissa Suomesta; Tulen perunan kaivuuseen kotiin. Hän tuli kyllä ennen perunankaivuuta, mutta arkussa. (Tekstilähde: Yhteinen tulikoe – Naisten kertomaa vuosilta 1939-1944)
Kuva: Lottamuseon kokoelmat – Sankarihautajaiset
Sotalesken asema oli useimmiten paitsi henkisesti myös taloudellisesti raskas. Vuonna 1938 oli kyllä säädetty yleinen sotilastapaturmalaki, joka määräsi maksettavaksi korvauksia sodassa kaatuneen puolisolle ja lapsille, sekä tietyin edellytyksin kaatuneen vanhemmille. Korvaukset olivat kuitenkin melko pieniä, joten vuonna 1943 katsottiin tarpeelliseksi säätää laki sotalesken työhuollosta. Mikäli sotaleskellä oli entuudestaan ammatti, tuli häntä auttaa työpaikan hankkimisessa. Ammatin puuttuessa pyrittiin hänelle järjestämään ammattiopetusta. Sotaleskille järjestettiin muun muassa konekirjoitus- ja kirjanpitokursseja.
Syyskuun 14. päivänä seisoin sankarihaudalla toisten tukemana, arkusta näkyi vain vähän harjaa…
Elämän täytyi jatkua: piti hoitaa pienet lapset, ja odotin syntyväksi kolmatta. Sitä ennen piti pitää pesänkirjoitus, jossa selvisi, että en saa pitää pientä omakotitaloa. Se oli luvattu miehelleni, mutta anoppi ja miehen sisaret omistivat sen.
Muutamat upseerit olivat lomalla käydessään kuulleet, miten jäin osattomaksi kolmen lapsen kanssa. He kertoivat sotilaspastorille asiani. Pastorilta tuli kirje, jossa hän kertoi, että miesten kanssa oli päätetty kerätä rahaa, ja uskokaa, että se tulee hyvässä sydämessä. Se oli 500 mk. Paras raha elämässäni. (Tekstilähde: Yhteinen tulikoe – Naisten kertomaa vuosilta 1939-1944)
Laatokan joukkojen puhdetyönäyttelystä: Valtaosa näytteillä olleista esineistä oli myytäviä. Kuvassa näemme näyttelyssä kävijöitä vilkkaassa kaupanteossa lottien kanssa. Osa esineitten hinnasta meni Laatokan Aseveljien kautta maakunnan puutteen alaisten sotaleskien hyväksi. Sortavala 1943.01.31
Sodan jälkeen perustettiin erilaisia yhteisöjä, joiden kautta sotalesket saivat apua. Tunnetuin näistä toimijoista oli lienee Sotaleskien- ja kaatuneiden Omaisten Huolto ry, jolla oli alaosastoja ympäri Suomea.
Sotien jälkeen monet naiset jäivät naimattomiksi, sillä ankarimmat sotavuodet olivat verottaneet juuri nuoria, etulinjassa taistelleiden miesten ikäluokkia, jotka olisivat olleet perheenperustamisiässä. Sotaleskistä vuoteen 1954 mennessä alle puolet oli avioitunut uudelleen.
Helluntain unelmiin ja särkyneisiin unelmiin johdattaa sulosävelin Suklaa Sydämet tulkinnallaan Unelmavalssista. Kuuntele ihanan nostalgiset ja kaihoisat sävelet täältä
