Liity blogimme tilaajaksi
Kirjoita sähköpostiosoitteesi niin ilmoitamme sinulle kun julkaisemme uuden artikkelin

Syvärannan arvoituksellinen marmorinainen

Lottamuseon tontilla Tuusulan Syvärannassa on marmoriveistos, joka on seissyt paikallaan yli sata vuotta. Silti emme tiedä, mitä naisveistos esittää, mistä ja miten se on paikalleen tuotu ja mihin sen kädet ovat kadonneet. Veistosta on nimitetty kuvapatsaaksi, Floraksi, Venukseksi, nymfiksi, onnettareksi tai hedelmällisyyden jumalattareksi.

Kyselykierros Lottamuseon työntekijöiden ja museovieraiden parissa paljastaa, että veistos herättää monenlaisia tunteita ja arvailuja. Joku epäilee sen esittävän talon entistä asukasta, toinen pitää sitä lottien suojelijana. Jonkun mielestä marmorinainen näyttää alakuloiselta, toisen mielestä kaihoisalta. Veistosta luonnehditaan tyylikkääksi, arvokkaaksi ja vanhaksi: ”Vanha ja todennäköisesti arvokas, ainakaan Rantatiellä ei ole vastaavia”. Toisaalta veistosta voidaan pitää vain puutarhan koriste-esineenä ja ”uudisteoksena”. Veistos tuo monelle mieleen lomamatkojen nähtävyydet ”Vie ajatukset Kreikkaan”. Sitä voidaan pitää myös outona: ”Hahmotin naisen ensi kerran ilman päätä ja käsiä”, ”Miksihän tuollainen veistos on ostettu, eikö kaupassa ollut muita?”. Tervetuloa mukaan pohtimaan veistoksen arvoitusta!


Syvärannan marmoriveistos fyysisenä esineenä

Marmoriveistoksen saapumistavasta ja -ajasta Syvärantaan antavat vihjeitä veistoksen jalusta ja sokkeli. Marmorineito on kiinnitetty harmaaseen marmorijalustaan, todennäköisesti metallitapeilla, ja veistoksen selkäpuolelta voi päätellä, että se on tuotu paikalleen useammassa osassa ja sovitettu yhteen metallituilla. Lähes metrin korkuinen sokkeli on valmistettu betonista tai betonilla päällystetystä kivestä ja maalattu harmaaksi. Betoni on samaa betonia kuin Syvärannan pihan betonisuihkulähdeallas. Tämä viittaa siihen, että veistos ja allas on sijoitettu puutarhaan yhtä aikaa keväällä tai kesällä 1905. Moskovalainen Ushkovin pariskunta oli ostanut Syvärannan joulukuussa 1904. Kotiseutukirjailija Antti Halonen kertoo perimätietoon pohjautuvassa kirjoituksessaan, että uusi isäntäväki halusi kunnostuttaa puutarhan mahdollisimman pian, koska Theresa-rouva halusi saada puutarhan edustuskuntoon puutarhajuhliaan varten.

Marmori on kalkkikiveä, jota voidaan kiillottaa. Veistoksen valkoinen marmori on todettu näytepalojen perusteella korkealaatuiseksi. Emme tiedä, mistä marmori on peräisin. Puhtaanvalkoinen marmori, jollaista saadaan Italiasta ja eräiltä Kreikan paikkakunnilta, on harvinaista. Yleensä marmorissa on kellertäviä, harmahtavia, sinertäviä tai punertavia suonia. Syvärannan veistoksen marmori on melkein valkoista, paikoitellen harmahtavaa.
Todennäköisesti veistos on tuotu Venäjältä, jonne se on ehkä tuotu Etelä-Euroopasta.

Syvärannan marmorineidolla on ollut kädet, jotka nykyään puuttuvat. Kädet näkyvät 1920- ja 1930-luvulla otetuissa valokuvissa. Syväranta toimi sanomalehtimiesten lepokotina vuosina 1922-1936 ja Lotta Svärd -järjestön omistamana lottaopistona vuosina 1937-1944. Kesällä 1941 ja 1942 otetuissa lottaopiston kurssilaisten valokuvissa veistoksella ei enää ole kumpaakaan kättä. Emme tiedä milloin ja miten kädet katkesivat, otettiinko kädet talteen ja mitä käsille tapahtui. Talvisodan aikana 1939-1940 ja sodan jälkeen aina tammikuuhun 1941 asti Lottaopisto oli puolustusvoimien käytössä. Ajanjaksoon sattui ankaria pakkastalvia, jolloin suojaamaton veistos on saattanut vahingoittua.

Kuva: Marmoriveistos kädet tallella Sanomalehtimiesten lepokodin puutarhassa 1920-luvulla.


Kuva: Lottaopiston radistikurssilaisia kesällä 1941, taustalla marmoriveistos kädet katkenneina. (Lottamuseon kokoelmat)

Marmoriveistoksen alkuperäinen sijainti ja sijoituspaikka Syvärannan puistossa

Syvärannan veistoksen tekee erikoiseksi se, että veistoksen kaksi vierekkäistä sivua on jätetty veistämättä. Vaikuttaa siltä, että veistos on alun perin suunniteltu paikkaan, jossa sen ympäri ei kävellä. Se on voinut sijaita rakennuksen nurkassa tai syvennyksessä. Olisiko veistos tuotu Konstantin Ushkovin kaupunkipalatsista Moskovasta tai Foroksen kesäpalatsista Krimiltä? Periaatteessa kummastakin paikasta olisi ollut mahdollista kuljettaa veistos rautateitse Suomeen.

Syvärannassa veistos sijoitettiin alun perin asuinrakennuksen eteen, joten sen veistämättömät sivut eivät katsojaa häirinneet. Veistoksen takana sijainnut asuinrakennus on myyty ja siirretty pois tontilta noin vuonna 1918. Rakennus ja veistos näkyvät heikosti muutamassa valokuvassa, jotka ovat Syvärannan vuosina 1917-1922 omistaneen Herman Hansenin ottamia. Toisessa kuvassa veistos on puisessa talvisuojassa. ”Kuvapatsas” näkyy myös Tuusulassa varamaanmittarina 1900-luvun alussa ja 1910-luvulla toimineen N. Järnefeltin piirtämässä Syvärannan kartassa. Piirroksen mukaan Syvärannan pihapiirissä ei ollut muita ”kuvapatsaita”.

Paikallislehdissä ja Lottamuseon opastuksissakin kerrottiin 1990-luvun puolivälistä aina 2010-luvun alkuun asti tarinaa, jonka mukaan Syvärannassa olisi ollut kymmenen tai jopa kaksitoista veistosta, joista vain yksi olisi jäänyt jäljelle. Kukaan ei ole pystynyt kuvailemaan näitä muita veistoksia, eikä todisteita veistosten olemassaolosta ole löytynyt tontin maaperästä. Tarina lukuisista patsaista lienee saanut alkunsa kotiseutukirjailijoiden maalailevista kuvauksista. Antti Halosen Syvärannan puisto -kuvauksessa ”nostettiin jalustoille valkeita venuksia peilailemaan lasipalloissa” ja Sirkka Holman kirjoituksessa ”Taitavat puutarhuri loihtivat suurenmoisen puutarhan istutuksineen, käytävineen, suihkulähteineen ja marmoripatsaineen”.

Vaurauden, anteliaisuuden, hedelmällisyyden ja taiteen symboliikka marmoriveistoksessa

Syvärannan marmoriveistos esittää nuorehkoa naista antiikinaikaisessa asussa nojaamassa pylvääseen, jonka yläpäähän ja ympärille on kuvattu laakeriseppele. Naisella on pitkä ja runsaasti laskostettu, vartaloa myötäilevä puku. Jalassa on sandaalit. Päätä peittää osittain huntu. Päässä on lisäksi laakeriseppele. Kampaus on ateenalaisten esikuvien mukainen klassisoiva kampaus. Jalkojen juurella on kukkia, viljaa, hedelmiä ja kolikoita pursuava runsaudensarvi. Runsaudensarvesta on tunnistettavissa mm. ruusuja, daalioita, unikkoja, munakoiso, chili, persikoita ja viinirypäleitä.

Antiikin jumal- ja jumalatarhahmojen tunnistamista helpottaa usein joku tunnuskuva, attribuutti. Esimerkiksi rakkaudenjumalatar Venus (Afrodite) kuvataan usein alastomana, näkinkengän tai delfiinin kanssa. Runsaudensarvi symboloi vaurautta, yltäkylläisyyttä ja hedelmällisyyttä, mutta voi viitata myös laupeuteen ja anteliaisuuteen. Onnen jumalattaren Fortunan saattueeseen kuuluva yltäkylläisyyden jumalatar Copia (Abundantia) pitelee usein käsissään runsaudensarvea. Kasvavan viljan ja kukkivien kukkien jumalatar Flora esiintyy kukkaseppel päässään. Keväisen Floralia-juhlan vietto muinaisessa Roomassa liittyi hedelmällisyysriitteihin. Laakeriseppele viittaa usein taiteiden suojelija Apolloon tai Dafne-nymfiin, joka muuttui laakeriseppeleeksi.

Syvärannan veistoksen hahmo ja tunnukset eivät ole yksiselitteisiä. Copialle/Abundantialle ei sovi laakeriseppele. Floralle on tunnusomaista kukkaseppele eikä laakeriseppele tai runsaudensarvi. Venuksen tunnukset puuttuvat kokonaan. Ulkomaisista ja Suomesta löytyy uusklassisia marmoriveistoksia, joilla on samoja piirteitä kuin Syvärannan veistoksessa: esimerkiksi Mustion linnan puistossa on 1840-luvulta peräisin oleva, runsaudensarvea käsissään kantava naisveistos antiikinaikaisessa asussa, joskin puku ja kampaus ovat erilaiset (Kuva Mustion veistoksesta Koskimies, s. 66).

Upporikas Konstantin Ushkov pystyi tarjoamaan nuorelle vaimolleen yltäkylläisyyttä ja vaurautta. Ehkä hän halusi hankkia vaimonsa nimiin ostamalleen huvilalle onnea ja menestystä symboloivan veistoksen. Viittaus hedelmällisyyteen olisi ollut sekin mitä sopivin, sillä pariskunnan ensimmäinen yhteinen lapsi syntyi keväällä 1905. Runsaudensarvi saattaisi viitata myös anteliaisuuteen, sillä Konstantin Ushkov ja hänen sukunsa tunnettiin Venäjällä hyväntekijöinä ja taidemesenaatteina. Theresa harrasti musiikkia ja soitti itse pianoa, mikä sopisi laakerinlehtiaiheeseen. Ehkä veistos oli tilaustyö, johon oli yhdistetty erilaisia aiheita.

Marmoriveistoksen unohduksen vuosikymmenet Syvärannan puistossa

Syvärannassa toimineen sanomalehtimiesten lepokodin arpajaisilmoituksissa marmoriveistos näkyy piirrettynä kuva-aiheena. Veistosta, jolla oli piirroksessa kädet tallella, kuvattiin Uusi Suomi -lehden jutussa 19.9.1922 ”sateen tummentamaksi”.

Lottaopiston ajalta veistoksesta löytyy muutamia valokuvia. Kesällä 1942 lottakurssilaisryhmä kuvautti itsensä marmoriveistoksen edessä. Kesällä 1941 otetuissa radistikurssilaisten valokuvissa on useita otoksia, joissa lottaystävykset ovat kuvauttaneet itsensä veistoksen takana. Veistos ei ollut näissä valokuvissa pääaihe. Voimme vain arvailla, koettiinko veistos vieraaksi ja sopimattomaksi lottajärjestön uskontoa, kotia ja isänmaata ihannoiville arvoille? Marmorineito, jonka puku oli pitkä, mutta paljastava, näytti kuuluvan pakanuudenaikaiseen, vieraaseen ja joutilaaseen maailmaan.

Kuva: Radistilottien kurssi vuonna 1941. (Lottamuseon kokoelmat)

Suomen Naisten Huoltosäätiön toimitiloina vuodesta 1944 olleen Syvärannan puistossa temmelsivät 1940- ja 1950-luvuilla talonmiesperheiden lapset. Pirkko Peltola, joka asui Syvärannassa ensimmäiset elinvuotensa 1946-1952, muistaa kiipeilleensä lapsena ”marmoripatsaan” päällä. Talonmiesperhe Tuomaisen Arja-tytär muistaa, kuinka hänen veljensä harrasti kavereineen jousipyssyammuntaa patsaan rintoihin, kunnes isä Tuomainen huomasi poikien puuhat. Osumista näkyy edelleen pieniä mustia pisteitä. Tuomaisilla oli tapana ottaa perhevalokuvia veistoksen vieressä, mutta muuten siihen ei kiinnitetty huomiota, eikä veistosta esimerkiksi suojattu talvisin.

Marmoriveistos saa nimen ja julkisuutta

Tuusulan kunta teetti vuonna 1979 postikorttisarjan paikkakunnan nähtävyyksistä. Valokuvaajat Toivo Lumme ja Matti Soinne kuvasivat yhtenä nähtävyytenä Syvärannan veistoksen. Ongelmana oli, että postikorttiin piti saada veistokselle nimi. Kun valokuvaajat tiedustelivat nimeä Suomen Naisten Huoltosäätiöstä ja kotiseutuaktiiveilta, ei kukaan osannut auttaa. Niinpä Lumme ja Soinne päättivät antaa veistokselle nimen Sointeen puolalaisen Josephine-ystävättären mukaan. Nimi ”Josefina” painettiin lainausmerkeissä veistosta esittävän kuvapostikortin taakse.

Tuusulan kunta oli 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa kiinnostunut ostamaan marmoriveistoksen ja sijoittamaan sen sisätiloihin. Suomen Naisten Huoltosäätiön hallitus ei tarttunut tarjoukseen, vaan päätti ”ettei Syvärannan puistossa olevaa marmoripatsasta (Josefina eli Venus”) luovuteta Tuusulan kunnalle vaan se säilytetään nykyisellä paikallaan”.

Huoltosäätiössä oli aluksi suhtauduttu veistoksen nimeen myönteisesti, mutta myöhemmin sitä alettiin vieroksua. Säätiön julkaisemassa vihkosessa ”Syväranta- ja Kaistale-nimiset tilat” (1984) veistosta kutsutaan marmoripatsaaksi. Säätiön historiikissa vuonna 1994 veistoksen nimenä oli epäröivästi ”Venus eli Josefine”. Josefine-, Josefina- tai Josephine-nimiä alettiin käyttää rinnan 1990-luvun puolivälissä. 2010-luvulla nimen alkuperä oli unohtunut. Lottamuseossa ja tuusulalaisten parissa veistoksesta oli tullut Josefiina.

Syvärannan Lottakodin rakentamisen aikaan vuosina 1994-1996 marmoriveistos sai valtakunnallista näkyvyyttä rakennushankkeesta kertovissa sanomalehtijutuissa. Toimittajat kirjoittivat mielellään Syvärannan loistokkaasta menneisyydestä, ja veistoksesta tuli tämän loiston ja hienouden symboli. Veistoksen suojaamista rakennustöiden ajaksi lautalaatikkoon esittävät valokuvat viestittivät, että veistos oli arvokas ja säilyttämisen arvoinen.

Paikkakuntalaisille veistos tuli tutuksi Tuusulan Taiteiden yö -tapahtumassa, johon liittyi vuosina 1997-2012 Josefiinan seppelöintiseremonia. Seremoniaan kuului, että Syvärannan Lottakodin (v:sta 2001. Syvärannan Lottamuseon) edustaja pyysi etukäteen arvovaltaista miespuolista tuusulalaista pitämään Josefiinalle puheen. Puheen jälkeen lottapukuiset museo-oppaat kruunasivat veistoksen kukkaseppeleellä ja yleisö lauloi yhteislauluna Josefiinalle ”Sä kasvoit neito kaunoinen”.

Kuva: Kuvapostikortti, jossa marmoriveistos sai nimen ”Josefina”. Valokuvaaja Toivo Lumme.


Kuva: Josefiinan seppelöinti Tuusulan taiteiden yössä elokuussa 2004.

Marmoriveistoksesta tulee kulttuuriperintökohde ja museoesine

Tuusulan kunnan kulttuuriperintökohteita koskevassa selvityksessä vuonna 2014 Josefiina-veistos luokiteltiin kulttuuriperintäkohteeksi ja Syvärannan puiston erityiseksi helmeksi. Veistos kuuluu nykyisin Lottamuseon esinekokoelmaan.

Säiden runtelema veistos oli 1990-luvun puolivälissä huonossa kunnossa. Veistoksen pinta oli rapautunut ja osa veistoksesta levän, sammaleen ja jäkälän peitossa. Vuonna 2001 veistoksen puhdistamiseen saatiin apua ammattikonservaattorilta. Samalla korjattiin rappaamalla veistoksen jalustaa ja toista jalkaa. Kymmenen vuotta myöhemmin Josefiina konservoitiin perusteellisesti ja sen ympäristöstä poistettiin kasvillisuus. Puinen talvisuoja vaihdettiin vuonna 2018 läpinäkyvään suojakehikkoon, joten veistos on esillä koko vuoden. Veistos puhdistetaan kerran vuodessa.

Josefiina-veistoksen säilyttämisessä on päädytty kompromissiin, jossa marmoriveistokselle ihanteellisia säilytysolosuhteita ei tavoitella. Yleisesti tiedossa on, ettei marmori säily vaurioitumatta Suomen talviolosuhteissa. Marmorineito on silti pitänyt pintansa pohjoisia tuulia ja tuiskuja vastaan ja säilyttänyt salaisuutensa hämmästyttävän sinnikkäästi.


Kuva: Konservaattori aloittamassa työtään 2011.

Kuva: Samba-ryhmä ja Josefiina Tuusulan Taiteiden yössä elokuussa 2015.

Painamattomat lähteet:

Josefiinan kuntoarvio 9.1.2011. Konservointi T. Sonninen Oy. Lottamuseon arkisto.

Kiviranta-Tanninen, Annukka, haastattelun 17.4.2014 litterointi. Lottamuseon arkisto.

Kulttuurimaisema ja rakennuskanta -selvityksen luonnos, osa 3/8, Tuusulan Rantatie. Kohde 73 Syväranta. Tuusulan kunta 2014.

Lottamuseon opastus 2009, käsikirjoitus. Lottamuseon arkisto.
Lumme, Toivo, puhelinhaastattelun 13.5.2014 muistiinpanot. Lottamuseon arkisto.

Mannerheimo Hanne ja Hornytzkyj, Seppo: Josefiinan marmorianalyysi 2016-2017.

Pietilä-Castrén, Leena, sähköpostit Kaisa Kinnuselle 4.12.2014 ja 5.12.2014. Lottamuseon arkisto.
Suomen Naisten Huoltosäätiön hallituksen kokouksen pk 7.5.1980, kopio, Lottamuseon arkisto.

Syväranta-lehtileikkeet 1990-luvulta. Lottamuseon arkisto.

Turunen Irma: Syväranta ja Kaistale -nimiset tilat (moniste). SNHS 1981. Lottamuseon arkisto.

Painetut lähteet:

Halonen Antti, taiteen arkea ja juhlaa. Tammi, Helsinki 1982, 3. p.

Holma Sirkka, Tuusulan Rantatie Pekka Halosen aikaan. Sisälähetyksen kirjap. Raamattutalo 1990.

Kleemola Irja, Suomen Naisten Huoltosäätiö 1944-1994. SNHS 1994.

Koskimies, Tiina: Patruunan puutarha ja työmiehen kessupenkki. Kustannus Oy Arkki 2009

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *