Liity blogimme tilaajaksi
Kirjoita sähköpostiosoitteesi niin ilmoitamme sinulle kun julkaisemme uuden artikkelin

Rivikuri


Suomessa kansalaiset on ollut tapana totuttaa pienestä pitäen. Parijonossa on siirrytty pihalle, ruokalaan ja päivänavaukseen, riviin on asetuttu voimistelusalissa, uljaana rivistönä on saavuttu urheilukilpailuihin, puhumattakaan marssimisesta armeijassa ja monenlaisissa kulkueissa. Rivissä oleminen ja pysyminen tarkoittaa, että tulemme osaksi jotain suurempaa joukkoa, kokonaisuutta ja aatetta. Rivien repeäminen, tiivistäminen ja hajoaminen ovat osa poliittista sanastoamme, ja jopa kansallisen olemassaolomme on usein väitetty vaativan ruodussa pysymistä. Rivikuria on suosittu myös suomalaisessa naisvoimistelussa ja Lotta Svärd -järjestön (1921-1944) naisvoimistelussa.

Kuva: Rivikuria lottien ruokajonossa. Postikortti. Lottamuseon kokoelmat.

Kuva: Rivikuria pikkulottien ruokajonossa.

Kuva: Rivikuria: Lotat lähdössä suorittamaan urheilumerkkiin kuuluvaa kävelyä.

Urheilu ja liikunta yhteiskunnallisena muutosvoimana

Urheilu- ja liikuntaharrastusta levittivät varsinaisten voimistelu- ja urheiluseurojen lisäksi Suomessa
1800-luvun lopulta lähtien useat merkittävät kansalaisjärjestöt, kuten vapaapalokunnat, nuoriso- ja
raittiusseurat ja työväenyhdistykset. Urheilu liittyi kansakunnan syntyyn ja kansallistunteen
synnyttämiseen ja toisaalta luokkaristiriitojen kehittymiseen. Kiinnostus yhteiskunnalliseen
toimintaan ja yhteiskunnan muuttamiseen oli yhteydessä kiinnostukseen ihmisvartalosta ja sen
fyysisestä voimasta. Voimistelu ei ollut pelkkää fyysistä harjoittelua, vaan harjoittelua johonkin tulevaan muutokseen yhteiskunnassa (Olsson, s. 59-60).

Varhainen naisvoimistelu ja rivikuri

Naisvoimisteluseuroja perustettiin Suomessa jo 1800-luvun puolella. Seurat saivat vuonna 1896 keskusliitokseen Suomen Naisten Voimisteluliiton. Suomen naisvoimistelun uranuurtaja Elin Kallio (1859-1927) painotti opetustoiminnassaan liikunnan fysiologisia ja terveydellisiä vaikutuksia.

Kallion pääteoksessa ”Naisvoimistelun käsikirja” (1901) naisvoimistelua kehitettiin kurinalaiseen suuntaan. Huomio kiinnitettiin liikeratojen puhtauteen ja täsmällisyyteen. Voimistelujuhlilla nähtiin sotilaallista äkseerausta muistuttavaa voimistelua sekä miesten että naisten suorittamana. Kentälle marssittiin tyypillisesti parijonossa ja voimisteluliikkeet suoritettiin rivistöinä.

Lottien naisvoimistelu kehitti rivikuria, ryhdikkyyttä ja tottelevaisuutta

Liikunta oli mukana lottajärjestön kursseilla heti vuonna 1922 pidetyistä Artjärven kursseista lähtien. Kursseilla voimisteltiin, ja lisäksi lotat saattoivat suorittaa vuodesta 1925 lähtien hiihto- ja kävelymerkkejä. Suomalaisen naisvoimistelun ja urheilun kehittäjiin kuulunut voimistelunopettaja Anni Collan otti 1920-luun puolivälissä kantaa lotille sopivaan liikuntamuotoon. Anni Collanin mielestä lotille erityisen sopiva liikuntamuoto olikin juuri voimistelu, joka antoi harrastajalleen ryhtiä ja auttoi alistumaan kuriin:

”Olen kuullut, ettei tahdota tehdä lottia, naisia, liian sotilaallisiksi sotilasäksiisillä, mutta minusta tuntuu, että lotat yhtä paljon kuin muut naiset ja ehkäpä enemmänkin tarvitsevat sitä rivikuria, sitä ryhdikkyyttä, sitä tottelemisen koulua, jota voimistelu tarjoaa ja johon kaikkien maitten naiset nykyisin velvoitetaan ottamaan osaa”. (Olsson, 61).

Lotta Svärd keskusjohtokunnan liikuntakasvatusvaliokunnan jäsenet halusivat ottaa huomioon, että järjestön jäsenet tulivat enimmäkseen maalaisoloista. Sen vuoksi liikunnan tuli rakentua:

”…terveelliselle, reippaalle, raikkaalle pohjalle, joka antaa osanottajille riittävässä määrässä liikuntaa sekä iloa ja virkistystä, siirtymättä siihen nykyaikaiseen, valeplastilliseen liikehtimiseen, joka ei ole enää voimistelua, vaan alkuharjoituksia plastiikkaan. Voimistelullinen rivikuri on niin suuriarvoista, että sen seuraukset tulisivat näkyviin varmaan järjestön muussakin toiminnassa”.

Lottapiirit ja osastot perustivat 1920-luvun puolivälissä omia voimisteluseuroja. Lottavoimistelijoiden ensimmäinen voimistelunäytös nähtiin Vaasan lottapäivillä vuonna 1928. Kilpaurheilu hyväksyttiin osaksi järjestön toimintaa vuonna 1929. Lotille sopiviksi urheilulajeiksi määriteltiin tuolloin juoksu, hiihto, pyöräily, uinti, soutu ja keihäänheitto. 1930-luvulla lajeihin lisättiin pesäpallo ja suunnistus.

Voimistelun ja rivikurin syvin merkitys

Lottajärjestössä suunniteltiin voimisteluohjelmat niille paikallisosastoille, joiden jäsenet olivat kiinnostuneita säännöllisestä voimisteluharrastuksesta. 1930-luvun alussa voimistelunharrastajia oli 5000. Hilda Laasonen kirjoitti voimistelun ja rivikurin yhteydestä lottatyössä Lotta Svärd -lehdessä:

”Säännöllinen voimisteluseuratyö painaa vähitellen leimansa paikallisosaston työhön sillä voimisteluharjoituksissa opitaan paljon sellaista, mikä sieltä tuodaan mukana elämään, lottatyöhönkin: täsmällisyyttä, rivikuria ja itsehillintää. Voimistelija oppii täyttämään kaikki annetut määräykset silmänräpäyksessä ja vastaansanomatta, iloisin mielin. Hän oppii alistumaan johtajansa tahtoon, oppii tajuamaan, että hän on vain yksi, mutta välttämätön rengas ketjussa”.

Voimistelun hyödyt yhdistettiin 1930-luvulla myös äitiyteen ja äitien yhteiskunnallisiin tehtäviin. Lottien tuli hoitaa ja kehittää ruumistaan, jotta he pystyisivät toteuttamaan velvollisuutensa
kansansa esikuvina, naisina ja lottina.

Kuva: Lotta Svärd voimisteluohjelmaan, jonka oli laatinut Hilda Laaksonen, kuului marssi, vauhtiliike, sivulletaivutus, kiertoliike, hyppely ja loppukenkka. Musiikin oli säveltänyt Vilho Siukonen. Lottamuseon kokoelmat.

Kuva: Voimistelevia lottia hiekkarannalla Naantalin lottapäivillä.

Lottien voimisteluasu vahvistetaan

Lottien voimisteluasut vaihtelivat ennen vuotta 1934, jolloin lotat esiintyivät omana joukkueenaan Suomen Voimisteluliiton voimistelujuhlassa Helsingissä. Lotta Svärd keskusjohtokunta vahvisti sitä siksi vuonna 1933 lottavoimistelijoiden harmaan voimisteluasun, jossa oli kankainen Lotta Svärd -merkki. Täyteen yksimielisyyteen ei päästy sukkakysymyksessä:

”Päätettiin, että lottain voimistelupuku edelleenkin on harmaa, musliinikankaasta valmistettu. Sukat samoin harmaat, jos niitä käytetään. Sukkien käytön suhteen kokous päätti jättää piiriensä itsensä määrättäväksi omalla alueellaan, käytetäänkö voimistelupuvun yhteydessä sukkia vai ei. Maist. Hilja Riipinen ilmoitti ”sukattomuudesta” tehtyyn päätökseen olevansa toista mieltä”.

Valokuvien perusteella ei voi päätellä, kuinka monessa lottapiirissä sukkia käytettiin voimistelupuvun kanssa. Sukkien käytön voisi olettaa olleen hankalaa. Trikoita ei ollut saatavilla, liivi-sukkanauha-sukka -yhdistelmää tuskin saattoi voimistelupuvun kanssa käyttää ja sukkien pysyminen ylhäällä ilman kiinnitystä tuntuu epävarmalta. Balettitanssijat valmistivat itselleen trikoot neulomalla pitkät pumpulisukat kiinni pikkupöksyihin.

Kuva: Lottien voimistelupuku harmaasta trikookankaasta ja pukuun yhdistettävä hame, vanhempaa mallia. Pukuun on kirjottu kirjaimet LS. Lottamuseon kokoelmat.

Kuva: Voimistelijaryhmällä on vuonna 1933 hyväksytty voimistelupuku kankaisine Lotta Svärd -merkkeineen.

Kuva: Lottavoimistelijoiden asuun kuului näytöksissä hame, sandaalimalliset kengät ja toisinaan myös tummat sukat.

Kuva: Pikkulottien voimistelupuku oli väriltään vaaleansininen tai sininen. Pukuun kuuluivat lahkeista umpinaiset trikoo- tai kangashousut, jotka olivat mahdollisuuksien mukaan samaa kangasta kuin puku. Lottatytön voimistelupuvun mallipiirros, Lottamuseon kokoelmat.

Rivikurinpalautus

Lottavoimistelun suuntaa määritellessään Lotta Svärd -järjestö hylkäsi ”plastiikan”. Plastiikalla tarkoitettiin plastisiin asentoihin perustuvaa vapaan tanssin suuntausta. Plastiikkaa opetettiin yksityisissä tanssikouluissa.

Todennäköisesti lottajärjestössä ei innostuttu myöskään 1920-luvulla Suomessa jonkin verran kannatusta saaneesta ns. uuden naisvoimistelusta, jossa naisvoimistelua haluttiin kehittää keveämpään ja leikkisämpään suuntaan. 1930-luvulla suomalaisessa naisvoimistelussa palattiin yleensäkin poispäin ”uudesta naisvoimistelusta”.

Suomen Voimistelun Suurkisoista Stadionin kentällä kesällä 1938 raportoineen tohtori Saima Tawast-Ranckenin mielestä suurkisat olivat muodostuneet koko kansan ruumiillisen kunnon juhlaksi. Kirjoittaja oli tyytyväinen, että ”uuden naisvoimistelun alkuinnostuksesta” oli päästy, ja että voimistelu tapahtui taas suorissa riveissä, samanaikaisesti ja täsmällisesti. Rivikurin yhteiskunnallisesta merkityksestä Tawast-Rancken totesi:

”Vain täsmällisenä voi voimistelu kasvattaa suorittajaansa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Henkistä kuria yksilöön on kasvatettava niiden tilanteiden varalta, jolloin yksilön on alistuttava yhteiskunnan vaatimaan rivikuriin”.

Kuva: Liian plastinen asento? Lottamuseon kokoelmat.

Kuva: Voimistelua vai tanssia? Suomen Kuvalehtikin ihmetteli uusia suuntauksia vuonna 1933.

Lähteet:

Hentilä, Seppo: Urheilu, kansakunta ja luokat teoksessa Kansa liikkeessä, toim. Risto Alapuro & al., 2. p., Kirjayhtymä, Helsinki 1989.

Olsson, Pia: Eteen vapahan valkean Suomen. Kansatieteellinen arkisto 45. Helsinki 1999.

Räsänen, Auli: Airi Säilä. Tanssi oli elämäni. Tammi 1986.

Tawast-Rancken, Saima: Voimaa – kauneutta – kuria. Kotiliesi 13-14/1938.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *