Polkupyöräily tuo uudenlaista itsenäisyyttä naisen elämään…

Banneri IIIPolkupyörästä tuli 1800-luvun lopussa kolmas vaihtoehto ihmisten liikkumiselle hevospelien ja kävelyn rinnalle, joista jälkimmäinen oli liikkumisen perusratkaisu. Pääosa kansasta käveli pitkiäkin matkoja, sillä hevoskyyti oli pääsääntöisesti vain herrasväen ja talollisten käytössä. Polkupyörä levisi aluksi niiden keskuuteen, joilla oli liikkumisen vaihtoehtoja entuudestaankin. Kun polkupyörien hinnat laskivat ja ihmisten elintaso nousi, alkoi pyörästä tulla vaihtoehto myös jalan kulkeville.

Lehdistössä kilpa- ja taitopyöräilyä nimitettiin 1800-luvun lopussa urheiluksi, sportiksi, reippaudeksi tai ripeydeksi. Yksi pyörällä suoritettavan ripeydenharjoituksen muoto oli pyöräretkeily. Suomalaiset velocipedistit matkailivat 1880-luvun alussa lähinnä kotimaassa. Pariisin vuoden 1889 maailmannäyttely innosti suomalaisia pyöräilijöitä pitkiin pyöräretkiin myös ulkomailla. Velocipedi oli kulkuneuvo, joka mahdollisti uusien maisemien ja maiden näkemisen melko nopeasti ja huokeasti. Pitkien matkojen kulkeminen osoitti myös suurta ripeyttä, reippautta ja urheutta.

Banneri II1800-luvun lopun pyöräilymuotiin ottivat osaa varakkaiden kaupunkilaismiesten lisäksi myös varakkaat kaupunkilaisnaiset. Pyöräileviä neitejä nähtiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä myös maaseudulla, vaikka miesten pyöräily oli huomattavasti naisia yleisempää. Sukupuolierot alkoivat pyöränomistuksessa tasaantua 1920-luvulla, kun pyöränomistaminen alkoi yleistyä Suomen maaseudulla.

Kuva I1920- ja 1930-luku oli naisten pyöräilyssä varsinaista läpimurtoaikaa. Tuolloin polkupyörä oli kaikkien, mutta erityisesti nuorten aikuisten kulkuneuvo. Nuorille naisille polkupyörä oli monessa tapauksessa tuiki tärkeä. Maaseudulla polkupyörällä käytiin lypsämässä laitumella olevia lehmiä, vietiin heinäpellolle evästä, käytiin kauppa- ja markkinamatkoilla sekä osallistuttiin seuratoimintaan, käytiin kylässä ja iltamissa. Polkupyöräily toi uudenlaista itsenäisyyttä naisten elämään.

Kuva IISotavuosina ja koko 1940-luvulla pyörän merkitys kasvoi. Niitä oli tuolloin enemmän kuin koskaan. Sota-aikana polkupyörää tarvittiin, koska muu liikenne oli ylikuormitettua. Yksityisautot olivat paljolti seisomassa tai rintamakäytössä ja linja-autoliikenne toimi ajoittain supistettuna, kun autoja oli otettu armeijan käyttöön. Tuohon aikaan liikkumisen tarve kuitenkin lisääntyi entisestään. Asuntokannan supistuminen sotatuhojen seurauksena ja siirtoväen tulo kanta-Suomeen johti asuntopulaan, mistä johtuen väki joutui asumaan kauempana kaupunkien keskustoista. Myös elintarvikkeiden hankinta vaati entistä enemmän liikkumista. Polkupyörä ylläpiti suomalaisten liikkumismahdollisuuksia 1940-luvulla.

Sodan jälkeen pyörä säilytti paikkansa koko kansan kulkupelinä. Tuolloin monenlaiset palvelut, kuten kaupat, postit, koulut ja jopa tanssilavat olivat pyörämatkan päässä käyttäjistään. Polkupyörä toimi tämän mittakaavan palveluverkossa hyvin ja omalta osaltaan myös tehosti sen käyttöä. Autoliikenne pysyi verrattain hiljaisena aina 1950-luvulle saakka.

Lottamuseon kokoelmiin kuuluva Suke-merkkinen polkupyörä kuului alkujaan Arvi Reinikaiselle, jolle pyörä päätyi hänen ollessaan suojeluskuntatehtävissä. Jatkosodassa pyörä oli Reinikaisen mukana rintamalla. Arvi Reinikainen kaatui kesäkuussa 1944. Hän oli mennyt helmikuussa 1944 naimisiin Lyyli Haanperän kanssa, joka toimi sotien aikana ilmavalvonta- ja muonituslottana. Pyörä siirtyi Reinikaisen kuoleman jälkeen hänen vaimonsa käyttöön. Miesten pyörän rungon vaakaputki katkaistiin ja siirrettiin alas. Näin pyörä muuttui naisten pyöräksi.

Kuva IIILyyli Reinikainen asui ja työskenteli 1950-1970 -luvulla Lohjalla. Hän piti 1-2 kuukauden mittaisia kesälomia, jotka hän käytti Suke-pyörällä tekemiinsä retkiin. Hän ajoi pyörällä muun muassa kolme kertaa Suomen ja Norjan Lapissa, aina jäämeren rannalla asti. Hän kävi pyörällään kaikissa Suomen silloisissa kaupungeissa.

Anna-Liisa Louko kirjoitti Lyyli Reinikaisesta Ilkka-lehteen vuonna 1975. Jutussa Reinikainen kertoi pyöräilevänsä vuodessa 5 000 kilometriä. Hän totesi kesäretkillään ajavansa keskimäärin 100 kilometriä päivässä. Hän kertoi, että viipyi pitempään siellä, missä olo tuntui mukavalta. Reinikainen otti selvää matkailukohteista. Hänen ihastuksiaan olivat museot ja avarat näköalapaikat. Hän pistäytyi uimaan tien varren hiekkarantaisiin järviin. Lyyli ruokaili vain kevyesti. Janojuomina hänellä oli vesi ja piimä. Kesäretkillään hän harrasti myös patikoimista. Esimerkiksi Kiutakönkään 80 kilometrin karhunkierros oli hänelle tuttu.

Lyyli Reinikainen totesi Ilkka-lehden jutussa nauttivansa yksinajelusta. Retkeläisellä oli tarkoin harkittu varustus laukkuihin pakattuina. Matkavarusteisiin kuului muun muassa kahvipannu ja termospullo, pyörän korjausvälineet, paikkaustarvikkeita ja varakumit. Lyyli totesi, että pyöräileminen raikkaassa luonnossa, halki kauniitten maisemien oli ihaninta mitä hän tiesi. Hän sääli autoillaan ohi kiitäviä ihmisiä, jotka istuivat kuumaan ansariin suljettuina. Lyyli suositteli, että kannatti vaihtaa kunnon vanhan ajan polkupyörään. Hänen pyörällään oli tuolloin ikää jo 43-vuotta.

Kuva IV

Kirjallisuus:

Mikko Kylliäinen: Juoksukoneesta ketjuvetoiseen polkupyörään. Velomania. Pyörällä Halki aikojen. Toimittanut Kimmo Antila. Tampereen museoiden julkaisuja 98. Tampere 2007.

Tapani Muranen: Ajatte tuulenkeveydellä! Velomania. Pyörällä Halki aikojen. Toimittanut Kimmo Antila. Tampereen museoiden julkaisuja 98. Tampere 2007.

Tiina Männistö: Naisetkii jo ajaa polkupyöräl! Suomalaisnaisten pyöräily ennen toista maailmansotaa. Velomania. Pyörällä Halki aikojen. Toimittanut Kimmo Antila. Tampereen museoiden julkaisuja 98. Tampere 2007.

www.mobilia.fi (Ajoneuvokanta ennen vuotta 1922)

Lottamuseon kuva-kokoelmat / Kuvatiedot:

Lottia polkupyöriensä kanssa.

Suke-polkupyörään kiinnitetty merkki, jota koristavat kolme havunoksaa viittaavat suojeluskuntajärjestöön. Suke-polkupyöriä myi vuonna 1920 perustettu Suojeluskuntalaisten Urheiluliike Oy, joka sijaitsi aluksi Viipurissa, mutta muutti vuonna 1940 Lappeenrantaan.

Lyyli Reinikainen ja Suke-polkupyörä, joka lahjoitettiin Lottamuseolle vuonna 2000.

Polkupyörän rekisteröintitodistus. Polkupyöriä rekisteröitiin Suomessa ensimmäisen kerran Helsingissä 1895. Mitään valtakunnallista määräystä rekisteröinnistä ei koskaan annettu ja rekisterit olivat paikkakuntakohtaisia. Rekisteröinnin yhteydessä pyöriin kiinnitettiin peltiset rekisterilaatat. Poliisilaitoksella pidettiin kirjaa, johon kirjattiin pyörän omistajan nimi, osoite ja ammatti sekä myös useimmiten pyörän merkki ja rungon numero. Rekisterikirjanpidon pitäminen loppui eri aikaan eri paikoissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *